Arkipäivän rasismi. Osa 2

Kun Jesse Owens voitti Berliinin olympialaisissa kultaa kolmessa juoksussa ja pituushypyssä, oli tämä rotuerottelun maassa rasismille pitkät antavan rohkean valkoisen miehen ansiota. Mies oli voimistelunopettaja Charles Riley, joka näki köyhyydestä heiveröisen pojan lahjakkuuden. Hän myös järjesti Owensin yliopistoon, työpaikan sekä hänelle itselleen elättääkseen perheensä, että tämän isälle, jolla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada töitä sen jälkeen, kun tämä oli sanoutunut irti vuokraviljelysuhteesta vuokraisännän oltua tyytymätön puoleen sadosta ja vaadittua kolmattaviidesosaa - taannehtivasti. Suhteita käytettiin siis, mutta historiaan jäävästi. 30-luvullakin musta oli USA:ssa yleensä pelkkä köyhä nekru, jolla ei ollut mahdollisuuksia juuri mihinkään, ellei ollut suhteita.

Pituushypystä Owens oli ensin karsiutua. Kun hänen hyppyvuoronsa tuli, käänsi valtakunnankansleri Hitler katseensa muualle. Owens oli niin raivoissaan, että astui yli. Toinen yritys ei riittänyt. Ennen kolmatta Saksan oma arjalainen ylpeys, Lutz Long, tuli ja kysyi, että suututtiko Reichskanzlerin käytös ja että kyllä Owens pystyisi parempaankin. Hän neuvoi vetäisemään hyppymerkin vähän taaemmas lankulta. Owens voitti lajin ja teki olympiaennätyksen. Lutz Long itse nosti Owensin käden ilmaan ja huudatti yleisöä. Turha kai mainita, että Hitler oli ärtynyt. Longin piti voittaa väärärotuinen.

New Yorkissa mitalisti sai valtaisan vastaanoton, mutta kotiseudullaan Alabamassa hän oli pelkkä nekru, eikä olympiamenestys merkinnyt mitään. Presidenttikin, Franklin D. Roosevelt, oli välinpitämätön. Ei onnittelusähkettäkään. Selkääntaputtelijoita tuli ja meni, mutta jälleen hän oli työtön, kunnes sai pienipalkkaisen duunin. Vapauden valtakunta kohteli häntä huonommin kuin arjalaisen rodun ylivallan huippu-urheilija Lutz, joka sitten kuoli pian alkaneessa typerässä sodassa.

Dokumenttiprojekti lähetti juuri amerikkalaisen (YLE:n monikulttuurista linjaa) dokumentin ”Kymmenen luotia”. Floridassa vuonna 2012 valkoinen Michael Dunn ampui huoltamon pihalla ns. hyvällä alueella teini-ikäisen mustan Jordan Davisin ja pakeni paikalta. Syy oli mitätön. Autossa, jossa Jordan ja kaverinsa oli, oli musiikki kovalla. Dunn oli pyytänyt panemaan pienemmälle. Jordan oli soittanut vähän suutaan. Ei kummempaa. Dunn väitti tunteneensa itsensä uhatuksi, otti käsinelokerosta aseen ja ampui kymmenen kertaa autoon. Muut välttyivät osumilta.

Oikeudenkäynnin kuluessa kävi selväksi, että Dunn oli muodostanut TV:stä ja ennakkoluuloistaan narratiivin mustista nuorista, jotka olivat roistoja, jotka kuuntelivat aggressiivista gangsta-rappia. Itse asiassa USA:ssa mustat nuoret ovat huomanneet, että heitä ei kutsutakaan enää sanalla ”nigger”, vaan heitä sanotaan suoraan gangstoiksi. Yksi nuori totesi, että Justin Bieber hölmöilee jatkuvasti, mutta häntä ei sanota roistoksi, vaan hän on ”harhautunut” nuori.

Michael Dunn toteutti Floridan lakiin sisältyvää oikeutta olla perääntymättä itsepuolustustilanteessa, mikä siis tarkoittaa oikeutettua itsepuolustusta. Dunn siis väitti pelänneensä ja että Davisillä oli hallussa ehkä ase tai aseennäköinen esine. Sellaista ei ollut. Dunn ampui vain siksi, että hän oli päättänyt ampua. Koska hän vihasi. Koska hän pelkäsi. Koska hän luuli ennakolta. Neljä neekeripoikaa autossa. Pelko ja viha ohitti järjen. Viha oli valmiiksi. Ei hän muuten olisi pitänyt 9 millimetrin käsiasetta autossaan. Ensimmäinen valamiehistö piti tappoa oikeutettuna. Toinen ei sentään. Michael Dunn totesi, kun hänet oli tuomittu elinkautiseen murhasta, että hän on 100%:sesti uhri. Hänen mukaansa Jordan olisi ehkä tappanut vielä jonkun, ellei hän olisi toiminut.

Jordanin ystävä kertoi dokumentissa, että oikeudessa todistajana hän tunsi vihaa, ei pelkoa. Mutta hän totesi myös, että viha ei toisi hänelle rauhaa. Viisasta puhetta juuri teini-iän ohittaneelta nuorelta. Pelosta syntyy viha, joka tuhoaa. Mutta musta kostonhimoinen viha on kuin syöpäkasvain, joka tukahduttaa.

Meillä on netti pullollaan erilaisia keskustelupalstoja, joita voi täydellä syyllä kutsua vihapuhesivustoiksi. Niissä lietsotaan sumeilematta eetosta, jonka mukaan kaikki muista kulttuureista tulevat ovat roistoja ja raiskareita. Aseistautumista suositaan ja suositellaan – itsepuolustukseksi. On oikeus ottaa omaan harkintaan olla perääntymättä ja käyttää oikeutettuja voimakeinoja. Itseuolustautuminen on sallittua kyllä, mutta milloin tulee tilanne, jossa kännykkä, sateenvarjo, lompakko tai koulupenaali tulkitaan aseeksi ja ammutaan kymmenen luotia? Usein, kun USA:ssa poliisit ampuvat aseettomia mustia nuoria, he ampuvat nimenomaan silmittömästi ja järjettömän monta luotia. Aina. (Lieneeköhän juuri mustat sellaisia yli-ihmisiä, jotka eivät muuten tokene?)

Älkäämme pelätkö, älkäämme ennakkoluulko, älkäämme vihatko. -Muuten, on mielenkiintoista, että Valitut Palat vuodelta 1970, josta luin Jesse Owensin jutun, oli kirjoitettu sellaiseen muotoon, kuin Owens olisi itse kirjoittanut sen. Mutta hän käytti itsestään ja muista mustista nimitystä neekeri. Tai sitten suomentaja oli termin takana. Luin pienenä noita kummallisia lehtiä ja muistikuvani mukaan tuonkin. Silloin minusta neekeri -sanassa ei ollut mitään merkillistä. Me opimme ajattelemaan usein niin kuin meitä opetetaan.Silloin mustat olivat neekereitä.