Passion play

Pääsiäisen aikana on syytä syventyä pääsiäisen historiaan ja merkitykseen. (erään kristityn johdanto juttuunsa)

No, siispä syvennyn. On lankalauantain viime tunti. Lanka palaa meille kristityille!

Filippiineillä San Pedron kaupungissa Ruben Enaje on ristiinnaulittu 32 kertaa. Siis naulat kämmenien läpi. 32 vuoden ajan. Tätä kärsimysnäytelmää on tuossa kaupungissa vedetty 60 vuotta. Paikallisia nuoria kaippareita on noussut vapaaehtoisesti ristille. Enaje siis jo 32 kertaa. Ilmeisesti hän ei ole viulisti tai kitaristi (kas, risti tuossakin). Näissä menoissa nuoret tyypit vielä ruoskivat bambukepeillä itseään verille. Ruben Enaje päätti kiittää luojaansa näin, kun hän kerran putosi raksatyömaalla kolmannesta kerroksesta ja jäi henkiin. Se oli hänen mielestään Jumalan ihme.

Pääsiäisen käristysnäytelmä on täällä taas. Jesse petetään, teloitetaan ja tämä tempaistaan ylös. Ja kaikki häneen uskovat ovat sillä lunastettu, eikä vain sillä vaan Verellä. Pääsiäisen alkuperäinen tarina on sekin hurmeinen. Se on peräti 3000 vuoden takaa. Israelin kansa oli, kuten legenda kertoo, Egyptin orjuudessa. Sitten Herralle riitti ja Hän ilmoitti, että jokaisen perheenpään piti ottaa virheetön karitsa ja teurastaa se. Liha piti syödä viimeistä luunkaluamista myöten ja sitten sen verellä tuhria ovipielet. Yöllä, kun Herra sitten kävi koko Egyptin lävitse, Hän tiesi hiihdellä niiden ovien ohi ja murhasi vain egyptiläisten esikoispojat. Ja myös karjan esikoiset. Mielenkiintoinen yksityiskohta tietty on se, että kaikkitietävä tarvitsee verellä tuhratun signaalin, ettei tule vahingossa murhanneeksi vääriä poikia (tai tyttöjä, jos sattuivat olemaan esikoisia). Tämä tarina minullekin opetettiin totena alakoulussa. Minulle lapselle.

Ainoa kärsimysnäytelmä, lontooksi Passion Play, joka on tajuntaani vaikuttanut, on Jethro Tullin Passion play -levy, tosin lähinnä musiikin puolesta. Pääsiäisen tarina kärsimyksestä, lunastuksesta ja sen jälkeisestä ylösnoususta on surrealismia. Tympeätä sellaista. Mutta olen aina pitänyt pääsiäisestä. On kevät tuloillaan, lapsena sai suklaamunia, oli niitä noitia, pupuja, tipuja yms. kaikkea sellaista varsin maallista ja pakanallista. Joskus poikasena maalasinkin kananmunia. Työssäkävijänä saan pari ylimääräistä vapaapäivää. Tosin niistä luopuminenkaan ei olisi tuskallista. Voisin hyvin luopua arkipyhistä.

Nykykristittyjen pääsiäisen sanoma ei minuun ole koskaan tehonnut. Koululaisena pidin sitä lähinnä kummallisena ja vähän mystisenä kuten ylipäätään kristinuskon tarinoita. En siis ole kyennyt enkä kykene eläytymään tuohon kristinuskon pääsiäisjuttuun. Se on tympeä ja vastenmielinen legenda. Kaikkivaltias, joka on kaiken luonut ja kykenee kaikkeen, tekeekin niin, että teloituttaa oman poikansa mukamas lunastaakseen niin luotujensa synnit. Äh. Jonkun goottihenkisen fantasialeffan juonena tuo ehkä menisi. Vielä tympeämpi on se vanha tarina, jota kristityt edelleen pitävät arvossaan, siis se israelin Jumalan tekemä kurjien epäjumalaa palvovien egyptiläisten esikoislasten tappaminen, jonka tuo Hyvä Jumala teki vain siksi, että faarao antaisi periksi. Tällaista jumalaa jotkut todellakin edelleenkin haluavat palvoa.

Kristityt pitävät ristinkuolemaa jotenkin ylimaallisen hirveänä kärsimysnäytelmänä, jonain massiivisen valtaisana uhrauksena. He vain unohtavat, että ristiinnaulitseminen oli tavallinen teloitustapa antiikin Rooman aikoihin ja siis kärsijöitä riitti. Runsaasti. Tässä on eräänlaista kauheuden ihannointia ja glorifiointia. Sankarilegendaa kuten kaikissa fantasioissa. Me tiedämme, että oikeassa elämässä on runsaasti kärsimyksiä, monin mitoin kauheampiakin. Silmitöntä väkivaltaa ja sadistista julmuutta. Mutta se ei merkitse mitään, kun Jesseparka joutui niin kauheasti kärsimään. Vain sillä on merkitystä. Lunastus, voitto ja ikuinen ihanuus ilman omaa ansiota. Sen kuin vain uskoo.

”Juutalaiset esikoiset pelastuivat, kun he olivat teurastaneet karitsan, sivelleet sen veren ovenpieliin ja syöneet sen. Jumala on nyt tarjonnut saman lahjan meille, me vain pelastumme suuremmasta, ikuisesta kuolemasta, ja saamme kunniakkaamman, ikuisen elämän, jos otamme vastaan Jumalan tarjouksen. Pääsiäiskaritsamme on jo teurastettu, hänen verensä on jo vuodatettu, nyt meidän on enää syötävä karitsamme. Israelin pääsiäisuhrissa pelkkä teurastaminen ei riittänyt, karitsa piti myös syödä.” Tämä on kristityn kirjoittamaa. Ja totisesti: meidän tulee syödä Herramme ruumis ja juoda tämän veri pelastuaksemme! Jeesus käskee: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää”. Jos tämä ei ole häröä, niin mikä sitten? En ole juuri tutkinut new age- tai muita hörhöilyjä, mutta olen varma, että kristinusko pärjää hyvin siinä kaikenkarvaisessa seurassa.

-On muuten merkillistä, että pääsiäisen ajankohta vuodessa vaihtelee sen laskentatavan mukaan melkoisesti, kuukaudella peräti, vaikka joulu on aina jouluna ja jussi jussina. Päättäkää nyt, hyvät kristityt, milloin se teidän Jessenne kuoli. Kummallista, että almanakkamatemaatikkojen se pitää määritellä, vaikka Raamatussa tuostakaan ei ole mitään mainintaa. Sekin on muuten merkillistä, että kristillisen pääsiäisenvieton kanssa esillä on sulassa sovussa kaikki pakanallisetkin pääsiäisen jutut: munat ja pääsiäispuput..

Korporaatiot ja yhteinen etu

Ministeri Sampo Terho käristeli tammikuussa blogissaan, että hallitustyö on pahimmillaan sen sortin kähmimistä. Kauhun tasapainoa. Kyttäillään toinen toistaan. Mihinkään sovittuun ei juuri voi luottaa. On käytettävä uhkavaatimuksia. Mikään ei ole luottamuksellista. Juttuja vuodetaan medialle heti, jos se vain palvelee poliittisia intentioita. Politiikka on aatteiden ja poliittisten päämäärien kaupankäyntiä ja vaihdantataloutta – tässä taloudessa voittajia vain eivät yleensä ole vähäväkiset tai muuten syystä tai toisesta voimattomat. Tässä taloudessa voittavat ne, keillä on eniten ääntä. Ja siellä, missä on eniten varallisuutta, on eniten ääntä, vaikka se ei juuri ääntä itsestään pitäisikään. Suomen demokratiassa äänestyksillä ei juuri ole merkitystä. Vähäväkiset eivät paljon äänestä ja kaikki suurimmat puolueet ovat korporaatioita, jotka käyvät kauppaa keskenään ja sopivat asioista etupiiriensä tahdon mukaan, ei tavallisten kansalaisten. Näiden suurten puolueiden kansanedustajista tulee korporaatioiden edustajia heti ensimmäisenä eduskuntapäivänään. Sampo Terho on kuvaillut Sinisten olevan etujärjestöistä riippumaton ja puoluepolitikointia vastustava liike. Näin varmaan onkin. Nyt. Jokainen uusi puolue on näin itsensä määritellyt aina.

Turkulainen Anders Blom on tehnyt väitöskirjan, jossa osoitetaan, että sisäpiirin lobbaajat, joihin kuuluvat talouselämän eliitin ja korporaatioiden edustajat, saavat sisäpiiritietoa, hallitsevat sitä ja vaikuttavat sen avulla. Hän kuvailee etujärjestöjen, eduskunnan ja valtioneuvoston yhteistyötä politiikan pyöröoveksi, jossa ministerit, kansanedustajat ja virkamiehet sujuvasti vaihtavat roolia ja hyppäävät liike-elämän palvelukseen. Tai etujärjestön, kuten viimeksi Kokoomuksen kansanedustaja Sanna Lauslahti Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtajaksi. Bisneksestä taas tullaan myös kansanedustajiksi. Korporatismi tuo siihen sujuvasti sulautuville hyviä ja hyväpalkkaisia duuneja tai eduskuntapaikan turvaamaan omien etuja. Ja korppihan ei toisen silmää noki. Kätevää.

En tiedä, mikä tässä on uutta. Onhan se ollut selvää jo pitkään jokaiselle, joka vähänkin on seurannut. Olen itsekin blogannut näistä jo useita kertoja. Varsinkin nyt sote-uudistuksessa tämä on ollut normikäytäntö. Eritoten kokoomuslaiset ovat tässä kunnostautuneet. Vähän aikaa tuolinvaihtoleikistä rutistaan, mutta sitten se jää taka-alalle ja homma jatkuu. Tietysti on hienoa, että tällaisesta tehdään virallinen väitöskirja, johon voi nojata, jos joku haluaa tuulettaa Suomen päätöksentekojärjestelmää, jota mielellään kehuskellaan korruptoitumattomaksi. Kuka muistaa enää, että Jyri Häkämies siirtyi ministerin paikalta Elinkeinoelämän keskusliiton johtoon?

Tämä korporatismi ja sisäpiirivaikuttaminen lähti liikkeelle viimeistään tammikuun kihlauksessa 1940, jolloin työnantaja- ja työntekijäpuoli ryhtyivät tekemään yhteistyötä. Ennen pitkää Ammattiyhdistysjohtajat istahtivat työeläkeyhtiöiden hallituksiin. Siis palkansaajajärjestöt kytkettiin osaksi korporatiivista omistajapolitiikkaa. Nyt työeläkeyhtiöiden hallituspaikoista puolet kuuluu työntekijäliittojen edustajille. Koska ammattiyhdistyspamput ovat mukana kuvioissa, heidänkin etunsa on ajaa työnantajaosapuolen kanssa saman tyyppistä lainsäädäntöä. Ja kuten on hyvin tiedossa, tai ainakin pitäisi olla, on ay-pomojen palkatkin merisuolaista johtajaluokkaa, ainakin isoimpien. Jos on monet olleet näkevinään, että SDP on jo pitkään ollut vaaleanpunainen versio Kokoomuksesta, johtuu se juuri korporatismista. Ei takavuosien konsensus tullut vain järkevyydestä. Se tuli siitä, että jotkut tahot hyötyivät ja saivat mahdolliset vastustajat (ay-liike ym.) istahtamaan samaan kelkkaan. Hyöty on hyvä motivaattori. Rakenteellinen korruptio on meillä tosiasia. Poliitikot puhuvat TV-kameroiden edessä muuta kuin Pori Jazzien ja SuomiAreenan vip-teltoissa ja suojassa yleisöltä.

Anders Blom on Eurofacts Oy:n hallituksen puheenjohtaja, toiminut Kokoomuksessa ja perustanut Perheyritysten liiton. Hän on itse myös lobbari. Väikkärin tekoon hän kertoo kuluneen 10 vuotta. Hän penkoi arkistoja, haastatteli kymmeniä vaikuttajia, entisiä pääministereitä, firmojen entisiä ja nykyisiä johtajia ja muita vaikuttajia. Kun tällaisen väikkärin tekee kokoomuslainen ja itsekin lobbari, luulisi sen olevan vakuuttaa tietoa. Jos työn takana olisi joku sosiologi, filosofi tai muu epämääräinen teoretisoija, saisi se ymmärtäväisen ylenkatseellisen kohtelun.

Tuntemani sattumatohtori (kuten hän itseään kutsuu) Jukka Helttula mainitsi facebook-kommentissaan kirjoittaneensa omassa väikkärissään, että ”jokainen meistä toimii oman etunsa pohjalta”. Niinhän se on. Se lienee evolutiivista, mutta sitä on myös sekin, että meillä on altruistisia vaistoja. Nämä molemmat käytösmekanismit liittyvät yksilön ja lajin selviytymiseen. Helttula jatkaa: ”Kun talouteen liittyvä oma etu on yhteneväinen jonkun toisen oman edun kanssa, liitytään yhteen. Syntyy kollektiivinen oma etu, josta syntyy korporatismi. Ja kun kollektiivinen oma etu ryhtyy sanelemaan, mikä sen mielestä tulisi olla myös toisten oma etu, niin ollaan kusessa”. Korporatismi tuottaa väistämättä konflikteja. Niiden ratkaisu tapahtuu joko voimakkaimman ehdoilla tai sitten kompromissina. Tai sitten kompromissiksi uskoteltuna. Hyötyjät jäävät pimentoon.

Kulttuuritoimijat ovat olleet yliolkaisia etujärjestöjen, liittojen, perustamisten suhteen. Kaipa siinä on ollut jotain puhdasotsaista ja ideologista - että toimitaan eettisesti oikein. Siinäpä sitten ollaan: ei sitä yhteiskunnan tukea juuri heru, kun ei ole lobbaajia eikä kovaa ääntä vallan kamareissa. Eihän suurten firmojen miljardien suuruiset yritystuet noin vain niille ole langenneet kuin Manun illallinen. Toivottavasti tämä tilanne alkaisi nyt muuttua. Olen kuullutkin, että kulttuurin pientoimijoiden parissa oltaisiin jo jotain liittoa kaavailemassa.

Anders Blom vaatii pelisääntöjä ja lakiin perustuvaa säätelyä eduskunnan aseman vahvistamiseksi. Että politiikan pyöröovi saataisiin pysäytetyksi. Onhan näistä puhuttu jo vuosia. Mutta saadaanko niitä, on toinen asia. Eihän hyviä eduntavoittelusysteemeitä mielellään suljeta.

Onneksi olkoon vain uudesta arkkipiispasta, kirkko!

Valtiomme suhtautuu varsin hövelisti ja myötämielisesti tiettyihin uskonnollisiin juttuihin. Uskonnollisista syistä maassamme on sallittua tehdä poikien ympärileikkaus, vastasyntyneet saa liittää uskonnolliseen yhteisöön, vaikkei juuri mihinkään muuhun. Valtio tukee lestadiolaisperheenäitien lapsenteko-orjuuttamista kotihoidon tuella ja lapsilisillä. Jehovan todistajanuorukaiset saavat totaalivapautuksen asepalveluksesta vakaumuksellisista syistä, vaikka kukaan muu ei. Kirkolla on oikeus verottaa. Menneisyydestä on jäänyt sekulaariin valtioon vuonna 2018 oudolta tuntuva privileegio olla osa valtiopäivien avajaisten virallista ohjelmaa. Ja mitä vielä?

Ajat muuttuvat ja käsitykset eri asioista niiden mukana. Mutta kirkko haluaa säilyttää oman asemansa ja tapansa. Onnea vaan nyt, kirkko, uuden arkkipiispan valinnasta. Ja heti aluksi turvallisen konservatiivisen (vaikkei itse sitä myönnä) Tapio Luoman tultua valituksi, menetti kirkko tavallista päiväannosta suuremman osan jäsenistöstään. Tätä on edelleen luvassa. Valinta tulee vain edistämään sitä kehityskulkua, jossa kirkko menettää asemiaan ja statustaan. Siitä tulee aikanaan vain yksi yhteisö muiden joukossa – ilman valtiollisia erioikeuksia.

Tosin sama se, vaikka Wikström olisi valittu. Siltikin eroamisia olisi tullut. Tapio Luoman lausunnot tulevat siis aivan ilmeisesti aiheuttamaan kirkosta eroamisia siinä missä nykyisen, kaiketi liberaaliksi katsotun, arkkipiispankin.

Vielä on kirkolla vaurautta, suuria omaisuusmassoja ja metsää, vaikka joissakin seurakunnissa onkin jo tultu uuteen hämmentävään tilanteeseen – verotulot pienenevät, kun väki tuvassa vähenee. Mutta vielä piispat asuvat väljästi ja kirkkoherratkin (yleensä miehiä) kuittaavat mukavat palkat (keskim. 4500 e/kk) ja saavat matkustella väljästi ja tarjota vaikka rafloissa iltapäiväviinejä vierailleen. Arkkipiispa muuten "ansaitsee" noin 140.000 e / vuosi. Mutta miten on tulevaisuudessa?

Vielä on kirkolla vaurautta. Vaikkapa varaa arkkipiispan residenssin pikku stailaukseen isännän vaihtuessa, mikäli Luoma tai arkkihiippakunta katsoo tarpeelliseksi. Helsingin piispan, sen kuitti-Laajasalon, residenssiin tehtiin 100.000 euron remppa hänen tultua isännäksi ja emännän lähdettyä. kuulemma ollut kyse mistään pröystäilystä. Niinpä. Ehkäpä emännällä oli sitten ollut vähän reippaampia juhlia? Vähän Helsingin ulkopuolella on runsaasti ihan tilaviakin asuntoja, joita voi saada tuolla remontin hinnalla.

Tapio Luoma oli siis vanhoillis-patriarkaalisen kirkon hätähuuto vanhojen kunnon arwojen puolesta. Että jotain säilyisi ja jotain tehtäisiin niin kuin aina ennenkin. Valitettavasti ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kirkon on taivuttava nykyajan edessä, MIKÄLI se haluaa säilyttää statuksensa ja privileegionsa tässä jatkuvasti sekulaarimmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Muuten sen on luovuttava niistä ja tultava aivan tavalliseksi yhteisöksi yhteisöjen joukossa. Siis toki kirkko saa säilyttää vaikka kuinka wanhat perinteet ja rituaalinsa, jos niin sen edeskäyvät haluavat. Mutta siis edellä mainituin ehdoin.

”Kiitos, hyvä Jumala, jokaisesta ihmisestä, johon saan luottaa. Kiitos ystävistä. Siunaa ja varjele heitä.” Tuossa yksi esimerkki uuden arkkipiispan ja ylipäätään useiden kirkon pomoportaan ilmeisestä ulkokultaisuudesta. Tuo lainaus on Tapio Luoman twiitistä 14. helmikuuta. Eikös Raamattu kiellä rukoilemasta julkisesti? Tosin papithan tekevät sitä joka sunnuntai yleisön edessä, mutta tosin se nyt on vain rutiininomaista palkkaduunia. Tuossa twitterrukouksessa hajahtaa jotekin vielä tekeytyvä nöyryys – että kunhan Hän siunaa ja varjelee heitä, hänen ystäviään, itsellä niin väliä…

Mietin vielä sitäkin, että miettiikö tuleva arkkipiispa todellakin, että Jumalansa on antanut hänelle niin paljon ihmisiä, joihin luottaa ja ystäviä? Entä miten on niiden lukuisten tyyten yksinäisten ihmisten laita? Eikö Jumala heitä ole siunannut kaikella tuolla sosiaalisella hyvällä? Miksi he saavat tuntea ahdistusta aina jouluisin, pääsiäisin ja juhannuksin? Tai johdattaako Jumala todellakin Luomalle kivoja frendejä, mutta antaa vaikkapa miljoonien lasten kuihtua nälkään ja sairauksiin?

Toinen twiitti 4. helmikuuta: ”Odotusten ja toiveiden täyttyminen ei aina takaa tyytyväisyyttä, saati kiitollisuutta. Ne seuraavat varmemmin, jos odotusten ja toiveiden täyttymisessä näkee Jumalan tahdon tapahtuneen.” Tästä voi jo, ainakin omasta mielestäni, nähdä tiettyä voitonvarmuutta tulevan arkkipiispavalinnan kohdistumisesta itseensä. Ja Jumalahan se tämäkin valinnan sitten junaili ja voiteli.

Tämä twiitti myös kertonee riittävästi tulevan arkkipiispan linjasta, joka tullee olemaan hyvästi kirkosta eroamisia tuova. Mutta niin on hyvä, kuten olen ymmärtänyt vuosien varrella monien uskovien puheista: väki vähenee, mutta pidot vain paranevat. Lähtee turhan liberaali aines menemään häiritsemästä. Ilma raikastuu..!

----
Lisäys: Naispappeus hyväksyttiin 30 vuotta sitten Suomessa. Äärikonservatiivi Timo Soini plokissaan 4.3.: "Olen tänään lukenut useita juttuja naispappeuden hyväksymisestä Luterilaisessa kirkossa kolmekymmentä vuotta sitten. Monille se oli ilon päivä. Käsitän sen. Minä olin surullinen, mutta se muuttui iloksi myöhemmin, kun löysin oman tieni." Hänestä tuli siis katolilainen.

Tapio Luoma edustaa vellihousumaista ja opportunististakin konservatismia eli hyväksytään tietyt asiat, kun se nyt näyttää olevan yleisesti hyväksyttyä. Naispappeus kuuluu tähän. Tapio Luoma eräässä twiitissään onnitteli naispappeja merkkivuoden vuoksi. Mutta arkkipiispaksi nainen??? No way! Ei tule tapahtumaan ihan heti. Samoin on kirkkoherruuden kanssa - tätä herruutta pitää hallussaan enimmäkseen kirkon äijäporukka.

Jos Tapio Luoma saisi yksin päättää, hän pitäytyisi kaiketi raamatullisessa linjassa: ei naispappeudelle! Todennäköisesti monet tosiuskovaiset tulevat hänelle tällaisia esittämäänkin... Kuten vaatimuksia siitä, ettei kirkko milloinkaan tulisi hyväksymään samansukupuolisten vihkimistä kirkossa. Tähän Luoma suhtautuukin niin kuin pitää - raamatullisesti...

Ryhmäkuri, on oltava ryhmäkuri!

”Ryhmäkuri, on oltava ryhmäkuri, muuten menee harvojen etu nurin!”

Kokoomuksessa kiehuu. Sen kansanedustaja Elina Lepomäki ilmoitti, ettei tule äänestämään hallituksen sotelakien puolesta. Hän siis ilmoitti tulevansa pullikoimaan ryhmäpäätöstä vastaan. Hän aikoo rikkoa ryhmäkuria. Pyhää asiaa. Siitä Kokoomuksen edeskäyvät ovat jo mielensä pahoittaneet, paitsi tietysti omasta mielestään seuraava pääministeri, ovelan näköisenä kulmien alta haastattelijoitaan tsiikaava Petteri Orpo. Hän jo ehti ilmoittaa kyseessä olevan yksittäisen nais… eikun edustajan. Miten mahtanee Lepomäen käydä, harjataanko vai erotetaanko ryhmästä? Argumentit hänellä asiassaan lienee kestävät. Hän on perin juurin libertaari ja markkinaliberaali, joka ei hyväksy valtion junailemia bisneksiä suurille lääkäriketjuille, jota siis Sote-uudistuksessa lähinnä ajetaan. Kokoomuksessa lienee olevan nyt, vaikka muuta väittävätkin, huoli muiden lähtemisestä Lepomäen kelkkaan. Tai sitten se on Kokoomuksen juoni Sipilän kaatamiseksi ja Orpon nopeutetusta pääministeriksi laakeroimisesta. Mitä yhdestä naurettavasta maakuntahimmelistä, kunhan saadaan valinnanvapaus kävellä siihen ainoaan sotekeskukseen. Ja lääkärifirmoille bisnes luistamaan, valtion rahoilla, totta kai.

Porin valtuustossa ryhmäkurittomuus ilmeni demareiden leirissä, kun hankalasta asiasta äänestettiin. Että pilataanko eräiden ihmisten eläminen asuinpaikoillaan vaiko ei. Että onko hyvä antaa venäläisomistajalle tsäänssi alkaa rahastaa tuulivoimatuilla ja hankkia pikkuisen kiinteistöveroja sekä jokusille porilaisille töitä vuodeksi. Kokoomuksessa ei näin käynyt. Siellä ne, joita se kuuluisa äänestysomatunto jäyti, jättäytyivät pois ja lähettivät varajäsenensä äänestämään niin kuin ryhmäsovittu oli. Varajäsenet tietysti tekevät kiltisti niin kuin käsketään. Lieneekö demareiden rivissä olevan Porissa kovapintaisempia kuntapoliitikkoja kuin Kokoomuksessa? Mielenkiintoista, kun nimenomaan Kokoomuksessa arvostetaan sitä niin hienoa valinnanvapautta ja yksilön vapautta ylipäätään.

Kansanvaltamme elimien, eduskunnan ja kunnanvaltuustojen ryhmäkokoukset, joissa sanellaan äänestyskäyttäytyminen, on lammaslauman paimentamista. Demokratia siinä joutuu koetukselle.

Vai onko näin? Vai olisiko niin, että ryhmäkokoukset, joissa käsitellään isoon saliin tulevat asiat ja yhdessä päätetään miten äänestetään, onkin juuri sitä demokratian syvintä olemusta? Että kansanedustajan tai valtuutetun pitää ns. myydä oma kantansa muille ja siten ryhmän kanta muodostuu demokraattisesti. Näin monet kai ajattelevat. Mutta niin se on, että poliittisten ryhmien sisällä ei juuri ole demokratiaa. Ainakaan kaikissa. Niissä ovat ne paimenet, jotka taas tekevät käytävillä ja muissa paikoissa erinäköisten lobbareiden ym. tarkoitushakuisten tahojen kanssa sopimuksia ja muiden poliittisten ryhmien kanssa vaihtokauppoja, joten jos ryhmään tulee äänestyskäyttäytymispohdittavaksi asia, jossa on selvästi asiat epäbalanssissa jonkun yksittäisen tahon hyödyksi ja useiden häviöksi, eikä siis kyseessä ole yleinen hyöty, jää omantunnonaran edustajan tai valtuutetun kanta tyyten alle.

Jos siis on tullut valituksi kansanvallan elimeen ja ryhmä aikoo äänestää toisin kuin omasta mielestään näkee ihan todellisen yhteisen hyvän olevan eli tulee tehneeksi sen virheen, että ajattelee itse, on tehtävä päätös; joko äänestää vastoin ryhmän äänestyslinjaa tai eroaa ryhmästä. Siihen on täysi oikeus meidän demokratiassa. Opponoida. Eikä siitä joudu telkien taakse tai tsetseenien murhaamaksi, kuten eräässäkin valtiossa. Toisaalta kun politiikkaan lähtee, tulee siihen lähtemisen syyt pohtia tarkkaan. Että miksi lähtee. Useimmissa puolueissa on tiukka ryhmäkuri. Jos lähtee sellaiseen puolueeseen ehdokkaaksi, jossa tietää sen ryhmäkurin olevan, on sitten ymmärrettävä lähtevänsä osaksi lammaslaumaa. Jos sellaiseen puolueeseen lähtiessä kuvittelee sen tekevän Suomea tai omaa kaupunkia paremmaksi, tulee ennemmin tai myöhemmin pettymään. Aivan varmasti. Siis, mikäli on omia mielipiteitä ja ajattelee ihan itse.

Jos politiikkaan ja tiettyyn puolueeseen lähtiessä motiivi onkin oman karriäärin ja omien intentioitten edesauttaminen, on ryhmäkuri varmasti siunaus. Asiat sujuvat juohevammin ja omalle uralle ei tule pahempia kompastuksia tai esteitä. Kunnon opportunisti pääsee aina helpommin osille. Ja ryhmän voimalla.

Aivan kuten Neuvostoliitossa ei ollut kommunismia, ei demokraattisessa valtiossa ole demokratiaa. On vain demokratian ulkoiset merkit täyttävä plutokratia tai oligarkia, jossa vahvat ja vaikutusvaltaiset päättävät asiat. Päättävät, miten demokraattiset päätökset tehdään. Aivan kuten Neuvostoliitossa, jossa ei saanut ajatella itse, eikä varsinkaan ääneen, ei demokratiassa ryhmähuoneissa saa ajatella ääneen muut kuin ryhmän paimenet. Eikä äänettömästi. Paimenia ovat ryhmäpuheenjohtajat ja erinäisten kunnallisjärjestöjen tms. kellokkaat.

Ryhmäkuri voi olla monien mielestä osa demokratiaa ja asioiden nopeuttaja ja tätä jälkimmäistä varmasti onkin, mutta ryhmäkuri on myös korruptioon taipuvaisten harvojen taloudellisen edunajajien unelmajärjestelmä. Asioita on helppo järjestellä oman maun mukaiseksi, kun vain muutaman henkilön saa omaan kelkkaan, saati sitten mahdollisesti useita kymmeniäkin. Ryhmäkuri on varmaan muuttanut vaikka kaupunki-interiööriä paljon enemmän kuin vuosisatojen mittaan tapahtuneet tulipalot. Gryndereillä ja poliittisten ryhmien paimentajilla sekä kunnallisjärjestöjen pampuilla on aina toistensa puhelinnumerot.

"Vaihtoehtoja on kolme. –Huomautus, varoitus ja kaikkein kovin on määräaikainen erottaminen on ryhmästä. M I N Ä nyt katson ja pähkäilen näistä vaihtoehdoista." -Erään valtuustoryhmän paimen – sen ei-virallinen, mutta todellinen puheenjohtaja. Sanktiota siis ei katso ja pähkäile ryhmän virallinen puheenjohtaja. Näin se menee. Kunnallispolitiikassakin.