Suomen ja Naton kosioretkeily

”Jäi aika hyvin päähän kouluajoilta tuo maailman kartasto, mutta sen olin unohtanut, että Itämeri kuuluu näköjään amerikkalaisille”.

Tuo SK:n tekstari-palstan miete tänään toi mieleeni sen ensimmäisen mietteeni, kun joku aika sitten uutisoitiin venäläisen hävittäjäkoneen tekemistä lähes hipaisevista USA:n sotalaivan ohilennoista Itämerellä. Mietteeni oli se, että mitä se laiva teki Itämerellä. Sitä kysymystä en juuri nähnyt käsiteltävän uutisoinneissa, joka seurasi tapahtumaa. Sen sijaan lehtikommentaarit ja koko maamme poliittinen johto ylintä ulkopoliittista johtoa myöten paheksuivat tapahtunutta ja esittivät huolestuneisuuttaan Venäjän toimista Itämerellä. Tapahtumaa ei ylipäätään juuri ole analysoitu tai sitten siitä ei ole kerrottu julkisuuteen mitään.

Mitä siis Yhdysvaltain sotalaiva, Donald Cook, tekee Itämerellä vain 130 kilometrin päässä Venäjän laivastotukikohdasta, Kaliningradista? Se oli aika kaukana kotoa. Minä en ihmetellyt yhtään sitä, että Venäjän hävittäjät tulevat hätyyttelemään käytännössä aivan vieressä kulkevaa sotalaivaa, vaikka en tiennyt laivasta mitään sen enempää. Mutta Donald Cook ei ole mikä tahansa tykkipurtilo, vaan se on osa Aegis-ohjustorjuntajärjestelmää. Aegis globaaleine tilannekuva- ja tietojärjestelmineen edustaa maailman kehittyneintä sotilastieto- ja viestintätekniikkaa. Donald Cook -laivassa on siis vähän tyyriimpi ja sofistikoituneempi tiedustelulaitteisto. Kun tällainen alus ajelee Itämerellä, se ei ole huviristeilyllä. Tietenkin amerikkalaisilla aluksilla on vapaa kulku kansainvälisillä merialueilla, Itämerelläkin, mutta joskus risteily voi olla turhan tungettelevaa, kuten tällaisen huipputeknisen tiedustelukeskuksen tapauksessa.

Tästä asiasta ei Suomen mediassa juurikaan ole puhuttu. Ei silti tarvitse olla ihmeissään, mikäli maamme ulkopoliittinen johto paheksuu Venäjän toimia, mutta ei USA:n, vaikka tuo valtio onkin Itämereltä varsin kaukana. Suomi ei nimittäin ole enää puolueeton maa, vaan käytännössä länsiliittoutunut. Kaukana on ne ajat, jolloin Suomessa ymmärrettiin maan geopoliittinen asema, josta Stalin jo lausui aikanaan: ”Maantieteelle me emme voi mitään. Ettekä te voi sille mitään”. Paasikivi ja Kekkonen ymmärsivät tämän hyvin ja Suomi tuli hyvin toimeen Neuvostoliiton kanssa. Ehkä parhaiten maailmassa. Sitä hyvin toimeen tulemista nimitettiin myös ”suomettumiseksi”. Ilmaisu oli ja on negatiivinen ja sitä käyttivät itäblogin aikaan toimittajat, tutkijat ja poliitikot maissa, joissa ei ollut tuhatta kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Mutta se kanssakäyminen ja politiikka rajanaapurin kanssa oli tiettyjä ylilyöntejä lukuun ottamatta viisasta ja realismiin perustuvaa. Kun vieressä on valtio, joka tekee suurvaltapolitiikkaa, on pienen valtion, joka ei suurvaltapolitiikkaa tee, oltava toimissaan ja valinnoissaan erittäin realistinen. Sitä ei Suomen ulkopoliittinen johto ole ollut aikoihin. Naapurissa järjestelmä on vaihtunut, mutta se on edelleen iso naapuri.

Suomi jätti puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden taakseen EU:hun liittyessään. Suomi on matkalla kohti Natoa. Se on päättäjiemme valinta. Liittoutumaton maa ei osallistu muiden maiden kriiseihin, mutta Suomi on jo osallistunut ”rauhankumppanuuden” merkeissä Naton johtamaan IFOR-operaatioon Bosnia-Hertsegovinassa ja sen jälkeen Malissa sekä Afganistanissa. Suomi on jo syvällä Naton sylissä. Isäntämaasopimus jatkoi Suomen loivaa Naton syliin laskeutumista. Sopimus tehtiin ilman yhteistä päätöstä ja tuotiin tiedonantona eduskuntaan. Sopimuksesta päättivät virkamiehet. Sopimuksen allekirjoitti puolustusvoimien komentaja, ei presidentti tai ulkoministeri, vaikka nämä allekirjoitusta olivat todistamassa. Sopimus naamioitiin ”yhteisymmärryspöytäkirjaksi”, poliittiseksi sopimukseksi, jota hallituksen ei tarvinnut eduskuntaan viedä. Suomi siis kiinnitettiin tiukemmin Natoon ilman minkäänlaista demokraattista proseduuria. Sopimustekstikin oli vain englanninkielellä. No sitähän kaikki suomalaiset osaavat.

Isäntämaasopimus edellyttää Suomen antavan vieraiden valtioiden joukkojen voivan perustaa tukikohtia ja tuoda joukkoja maahamme sekä rauhan että kriisin aikana. Ja nythän niin käy, kun USA tuo joukkojaan tänne treenaamaan. Tosiasiassa näissä treeneissä, mihin osallistuu USA:n maajoukkoja, laivastoa ja hävittäjiä, on kyse Suomen Natoyhteensopivuuden testaamisesta käytännön sotimistoimissa.

Donald Cook tuotiin Korfulta Kaliningradin edustalle tarkoituksella. Ei se siinä sattumalta ollut. Sieltä havaittiin tietysti jo hävittäjien tervetuliaiskiertelyyn nousu. Samoin Kaliningradista on seurattu laivan tuloa alueelle, ja sikäli koko tämä hävittäjien Venäjän ilmoituksen mukainen ”koelento” oli harkittua toimintaa ja molempien osapuolien tietämää koreografiaa. Mutta kuinka harkittua on Suomen piirileikki Naton ja USA:n armeijan kanssa? Tai onko siinä viisautta? Mehän tiedämme ja kun tiedämme, että Venäjän nykyjohto ei ole oikein kovin mukava, niin onko syytä leuhutella isolla liittolaisella sen nokan edessä?

Enemmän näistä Esko Seppäsen kirjassa ”Mistä Suomi vaikenee” ja Risto Volasen blogissa: http://www.ristovolanen.fi/118302917/3711575/posting/donald-cook-mit%C3%A4-tapahtui-todella