Tuhlaajapoika

Raamattuun on kirjoitettu paljon Jeesuksen nimiin pantuja opetuksia ja moraliteetteja. Niiden alkuperä on yleensä Raamattua paljon vanhempi ja näitä on lainattu kristinuskon pyhiin teksteihin vanhempien kulttuurien tarinoista. Kristinuskolla on ollut tapana omia muiden keksimiä asioita. Tuhlaajapoikavertaus on yksi Raamatun tunnetuimmista tarinoista. Sama tarina esiintyy myös buddhalaisessa perinteessä ja kaiketi useimmissa vanhoissa kulttuureissa.

Kuuntelin sattumoisin radion aamuhartauden, jossa eräs uskontokasvatussihteeri käsitteli tuhlaajapojan tarinaa kuvatakseen Jumalan käsittämätöntä rakkautta. Jumalahan ja tämän rakkaus on ilman muuta vaikea käsittää ja hahmottaa. Jos muuten olisi, ei olisi koko uskoakaan. Uskon kohde ei ole ihmisen määriteltävissä, vaikka tästä teologiaa tehdäänkin ja yliopistoissakin tutkitaan. Teologia sivumennen sanoen on minusta kumma oppiaine yliopistossa. Uskontotieteen ymmärrän. Siinä tutkitaan enemmänkin itse uskomista, ei uskonnon kohdetta (jota ei tietenkään voi edes tutkiakaan).

Moraliteetit vaativat aina kärjistyksiä ja asetelmia, jotka harvoin ovat arjessa esiintyviä. Ilman kärjistyksiä ei saa viestiä perille. Tarinan kertominen on tehokas keino viedä opetus perille. Se on inhimillinen, universaali ja kaikkina aikoina toistunut juttu. Tuhlaajapoika on hyvä esimerkki tästä. Ja siksi se on niin selvästi inhimillisperäinen tarina, ettei sen ilmaantumista selittämään tarvita mitään jumalallista ilmoitusta.

Kristinuskon tuhlaajapoikavertaus kirjoitettiin aikana, jolloin köyhillä ei ollut juuri mitään arvoa. Tuhlaajapoika, menetettyään koko omaisuutensa, joutui lopulta sikopaimeneksi. Koska juutalaisuudessa siat edustavat definitiivisintä likaisuutta, tulee alennustila kyllin selväksi. Hän ei saanut syödä edes niitä palkoja mitä siat söivät. Siis ei saanut työstään palkkaa. Tässä tulee esille kaksi inhimillisen toiminnan muotoa: ensimmäinen on se, että pojan sikopaimenena ollessaan on niin alhaalla, ettei tämä ansaitse edes palkkaa. Toiseksi näinhän tapahtuu monissa paikoissa nykyisinkin: viimeksi kuulin, että sikarikkaassa Qatarissa, jossa rakennetaan jalkapallon MM-kisoja, ei sinne joutuneet vierastyöläiset meinaa saada palkkojaan. Mutta he eivät ole silti tuhlaajapoikia, vaan köyhiä elantoa etsimään lähteneitä.

Moraliteetti tuhlaajapojassa on erikoinen ja ajatuksia herättävä. Se on kirjoitettu sellaisella tavalla, että kuulija tai lukija kokee, että tuhlaajapoika olisi ansainnut röyhkeydellään sen, että tämä olisi joutunut isälleen palkolliseksi, kuten tämä ensin pyysi – ilmoittaen jopa, ettei ansaitse tulla kutsutuksi pojaksi. Mutta kun isä ottikin pojan riemumielin vastaan, on tämä aivan ihmeellinen armollisuuden osoitus. Tämä allegoria siis alleviivaa meille sitä, että kaikkein alhaisinkin syntinen kelpaa Isälle. Jumala on rajattoman armollinen (paitsi, jos tämä ei madellen tule tunnustamaan syntejään ja anteeksiantoa). Itse taas ihmettelisin sellaista isää, joka EI ottaisi ilomielin ja hellästi vastaan kylille ja maailmalle soittelemaan lähtenyttä poikaa tämän palatessa häntä koipien välissä. Sellainen isä olisi säälimätön, eikä ansaitsisi arvonimeä isä. Tosin, jos poika lähtiessään olisi tyhjentänyt kämpän arvoesineistä ja ottanut sekkivihon mukaansa, kalseahkon vastaanoton kyllä ymmärtäisi. Tuhluripojan vertauksessa tämä kyllä vaati vain oman osuutensa eikä muuta.

Edelleen inhimillistä tarinaa vertauksessa edustaa sitten veliskisma. Ei mitään uutta sitten Kainin ja Abelin. Tai Jaakobin äänen ja Eesaun käsien. Vertauksessa on se kunnollinen veli, joka jäi puskemaan duunia isänsä tilalle toisen lähdettyä raikuliteille. Hän tykkäsi kyttyrää siitä, että renttuveli sai pitopöydät notkumaan paluunsa kunniaksi, vaikka hänen tekemisiään ei sen kummemmin ollut biletelty. Ja tarjoilut otettiin vielä hänen osuudestaan. Ymmärtäähän sen - turhauttaahan se. Veljesasetelma on kieltämättä herkkä. Varsin useasti veljesten välillä on tietty kilpailuasetelma ja heikko välirauha ellei jatkuva sotatila. Toisinaan suunsoitosta voi seurata ns. turpajuhlat, vaikkei oltaisi juhlamielellä, eikä musikaalisesti lahjakkaita. Jo pelkästään toisen saama ylimääräinen huomionosoitusa voi helposti saada turvan ruvelle. Vertauksen veliasetelma ei ole sattumaa. Raamatussahan on näitä useita ja tässä ristiriitatilanteessa saa mukavasti tehtyä vanhemmasta veljestä kovasydämisen ja kateellisen tekopyhistelijän. Vertauksen inhimillisestä toiminnasta ja sen tunnereaktioista nouseva ristiriita draaman elementtinä on universaali. Tarina toimii aina. Mutta mitään siitä emme ole oppineet. Meistä löytyy jatkuvasti ne tuhlurit ja elostelijat sekä ne fariseukset ja kateelliset.

Tosin yleensä todellisuudessa se menee niin, että ne tuhlurit ja elostelijat jatkavat humppaamistaan ja ne kunnolliset raatajat eivät milloinkaan rikastu, vaan elättävät tuhlureita. Ja toisaalta meiltäkin löytyy ne, joista köyhät ovat niitä tuhlureita heidän itsensä ollessa ahkeria ja kunnollisia. Eikä sitä rakastavaa ja hyväksyvää isää ole mailla halmeilla.