Talon hävitys

Olen kulkenut sen ohi tuhannesti. Nuoruudessani sen naapurissa oli isäni ja liikekavereidensa firma, Porin Sepät, jossa tehtiin koristetakeitten jäljitelmiä ja kasvihuoneen runkoja. Olin siellä silloin tällöin apupoikana. Nyt niissä rakennuksissa lienee kalliita asuntoja. Ennen kuin Porin sepät muutti kadun varrella olevaan valkoiseen taloon, toimi se ilmeisesti vähävaraisten asumuksena päätellen sisustuksen silloisesta kunnosta. Niiltä ajoilta minulla on ensimmäiset muistikuvat kotiseutuneuvos Koskisesta siinä naapurissa. Idyllisen näköisessä keltaisessa talossa puutarhoineen. Paja, jossa metallityöt tehtiin, oli siellä pihan perällä. Ja on edelleenkin, mutta ilmeisesti asuinkäytössä. Sen pihalta varastettiin Frej-merkkinen mummis, jonka olin kunnostanut ja maalannut alkuperäistä mukaillen. Se oli ennen isoäitini pyörä ja sillä siskoni yritti minua opettaa ajamaan aivan liian pienenä.

Nyt olen kulkenut siitä ohi käydessäni toimistolta asioilla kaupungilla. Ja niin usein olen miettinyt, että kuinkahan kauan ne kolme taloa siinä saavat olla. Elämä ei petä. Tänään uutisoitiin siitä, että ”museo-Koskisen” talo naapuritaloineen puretaan. Tilalle tulee seitsenkerroksinen betonitalo. Niin sitä pitää.

Asuinympäristömme muuttuu jatkuvasti. Harvat paikat pysyvät samanlaisina vuosikymmenestä toiseen. Kasvuympäristö on yksi tekijä, joka muokkaa ihmisen identiteettiä, arvomaailmaa ja näkemyksiä maailmasta. Aika on tuhoisaa monelle interiöörille. Aika tuo tulipalot, lahoamisen ja hylkäämisen. Ja radikaalin betonibrutalismin. Rakennetussa ympäristössä käy usein niin, että omalle identiteetille merkitsevä interiööri jää ajan akanvirtaan ja muutos tulee peruuttamattomasti.  

Jo pitkään jatkunut taloudellinen eetos ei suosi kerroksellisuutta kaupunkikuvassa. Porin keskusta, kuten kaikissa kaupungeissa, on jatkuvassa muutoksessa. Toisinaan muutos on häkellyttävän rapsakkaa. Näin Porissa viimeisinä vuosina. Keskustasta on hävinnyt nopeaan tahtiin runsaasti kaupungin omaleimaisuutta tuoneita rakennuksia. Nyt on vuoro viimeisen keskustan pientalokokonaisuuden häviäminen. 1800-luvun puolella rakennettu pientalo sekä sen vieressä sijaitseva uudempi talo saavat lähteä. Se 50-luvun omakotitalo onkin kyllä kieltämättä ollut outo ilmestys. Mutta ei ole kauaa.

Joka tapauksessa yksi pala kaupunkikeskustan omaleimaisuutta ja identiteetin muodostajista häviää. Tilalle tulee betonikuutio kuin mistä kaupungista tahansa. Jos jossain keskusta-alueella on jotain kulttuuriympäristölle haiskahtavaa, vetää se luonnonlain lailla puoleensa gryndereitä, jotka muuttavat sen liiketalouden toimintaympäristöksi. Kaavoitus tukee liike-elämän tarkoituksia, joilla toteutetaan uudenlaista funktionalismia, jossa asemakaava ja rakennettu ympäristö asetetaan palvelemaan mahdollisimman tehokasta liiketaloudellisten toimijoiden tarkoituksia palvelevaa asujaimiston sijoittelua ja liikkumista.

En vastusta uusien kerrostalojen rakentamista. Jotkut niistä ovatkin näyttäviä ja nykyaikaiseen kaupunkikuvaan ne kuuluvat. Eurooppa-korttelikaan ei ole ihan paha. Mutta joku roti sentään. Kuinka paljon asuinneliöitä nyt parin viime vuoden aikana keskustaan on rakennettu ja kuinka paljon on tarkoitus seuraavien muutaman vuoden aikana? Ketkä ne kaikki asuttaa? Eivät ainakaan köyhät ja kipeät. Keskusta muuttuu sitä paitsi tylyksi paikaksi asua, jos joka kortteli muistuttaa toisiaan, jos vuosikymmenien kerroksellisuus häviää, jos kaupungin visuaalinen omaleimaisuus häviää. Sitä Porissa on hävitetty kiitettävästi. Oma työpaikkanikin, yli 100-vuotias terve hirsitalo Itsenäisyydenkadun varrelta sai väistyä kymmenisen vuotta sitten betonisen parkkiluolan tieltä.

On paradoksaalista, että rakennuttajan edustaja totesi museo-Koskisen tontista, että se on harvinainen miljöö keskellä ydinkeskustaa ja se antaa poikkeukselliset mahdollisuudet keskusta-asumiseen. Niin, se harvinainen miljöö on kyllä hävinnyt silloin, kun se betonitylypahka on siihen pystytetty.

SK:n uutisen kommenteissa toivottiin talon suojelemista. Joku totesi sitten näinkin osuvasti:  ”Kyllä se on parempi että museon väki pysyy vaan museossa. Tässä kylässä on jo ihan tarpeeksi suojelussa kaikenmaailman hometaloja. Viikkari täynnä." Niinpä niin. Nythän on niin, että vanhat talot alkoivat homehtua silloin, kun niitä ryhdyttiin ”korjaamaan” uusilla materiaaleilla ja uusin opein. Ja nythän on niin, että hometaloja alkavat olla jo 90-luvun rakennukset. Niin usein käy niin, että vanha ja terve talo, joka on luonut identiteettiä ja viihtyisää interiööriä, on saanut väistyä tylyn, betonibrutalistisen, energiaumpioidun ja lopulta terveyden menetyksiä aiheuttavan talon tieltä.

Pian me saamme nähdä talon hävityksen. Sellaisen hävityksen, joka on peruuttamaton ja vain harvoille hyötyä tuottava. Yksi pala Porin ydinkeskustan omaleimaisuutta häviää. Pian jäljellä on vain ns. kivi-Pori. Sitten meillä on kaupunki kuin Helsingin vanhat kaupunkikerrostalot – ulkokuori on jäljellä. Sisältä kaikki on purettu ja uusittu. Kaupunki ilman historiaa.