Katsoin taas elokuvan Pahuus. Se pohjautuu Jan Guilloun kirjaan, jossa hän omien sanojensa mukaan kertoo kouluaikojen kokemuksiaan. Jotkut väittävät kirjan olevan enimmäkseen sepitettä. Sama se. Tarina on rankka. Siinä on perhe, äiti, teini-ikäinen poika, pikkuveli ja sadistinen isäpuoli, joka ”keskustelee” pojan kanssa päivällisen jälkeen, jos on ollut vähänkin aihetta. Keskustelu käydään nahkaremmillä. Äiti ei kykene mihinkään. Pikkuveli käyttää tilannetta omaksi hyväkseen. Poika itse syyllistyy pahoinpitelyihin ja varkauksiin ja erotetaan koulusta. Hän joutuu yksityiseen koulukotiin. Siellä on tiukka arvojärjestys, väkivallan ja pelon kulttuuri, johon koulun opettajahenkilökunta ei puutu. Lukiolaiset terrorisoivat nuorempiaan. Päähenkilö, Erik Ponti, kykenee omilla keinoillaan selviytymään ja hän oivaltaa, että väkivalta ei lähde lihaksista, vaan aivoista. Eli pahuudesta.
"Kohta minua ei enää kiusata." Koulukiusaamisen vuoksi tehdään itsemurhia. Siihen nuori päätyy, kun häneltä on viety kaikki itsekunnioitus ja ihmisarvo. Tuo lainaus on erään 14-vuotiaan viimeinen merkintä. Eräs elämä päättyi, ku se oli tehty arvottomaksi ja silkaksi kärsimykseksi. Edes itsemurhat ja kouluampumiset eivät ole saaneet ilmiölle riittävästi huomiota. Koulukiusaajat saavat toimia rauhassa. Vuosittain noin 15 alaikäistä tekee itsemurhan. Kuka tietää kuinka moni kiusaamisen vuoksi.
Kun koulukiusaaja saa puuhastella rauhassa, hän jatkaa samaa aikuisenakin. Alexander Stubb on myöntänyt kiusanneensa kouluaikoina. Hänen tekemisensä ja sanomisensa poliitikkona ovat osoittaneet, että taipumus itsensä ylemmäksi ja ylivertaiseksi kokemiseen on hänessä edelleen. Puolueen puheenjohtajuuden häviössä kehonkieli paljasti armottomasti hämmennyksen tapahtuneesta. Hänenhän piti olla voittaja. Ja kun ei kestänyt häviötä, jätti hiekkalaatikon eli ministerin paikan.
Jare Tiihonen, Cheek, paljasti oman tekopyhyytensä hurskastelemalla, että hänen olisi pitänyt puuttua aikoinaan koulukiusaamiseen, ”olis pitäny mennä väliin”. Puuttumattomuus on myös tietoinen valinta. Hän väittää, että hänellä se oli vain puuttumattomuutta. Sen on uskominen tai sitten ei. Hulppea asunto, kalliit autot ja muu lifestyle taas kertovat, ettei hän kouluaikoinaankaan järin passiivinen ollut. Ja joku näin on muistaakseni maininnutkin. Hän sai naamansa Hesarin etusivulle koko sivun ilmoitukseen. Tuskin haittaa myyntiä. ”Jos kaikki huolehtis kaikista, niin täällä olisi paljon parempi olla”, hän toteaa. Ja varmasti huolehtii omalta osaltaan muista. Cheek ei todennäköisesti kuvaa otettaessa miettinyt mahtipontista käskyään: ”Kiusaaminen loppuu nyt”, vaan sitä miltä hän näyttää.
Koin toisella ja kolmannella luokalla
kiusaamista. Pääsin vähällä. Se ei ollut jatkuvaa eikä niin totaalista kuin
monella muulla. Mutta sekin vähä vaikutti jonkun verran persoonaani. Muutimme
ja vaihdoin koulua, joten pääsin aloittamaan alusta. Minusta tuli pätijä.
Häiritsin tunneilla, jouduin käytävälle ja valehtelin olemattomista
urheilusaavutuksistani edellisessä koulussa. Otin takaisin. No se ei kestänyt
pitkään ja minusta tuli tavallinen ja keskinkertainen oppilas.
Kansalaiskoulussa oli normaalit härnäykset ja ilvehdinnät. Järjestelmällistä
kiusaamista koulussa ei liene ollut. Oppilaat olivat kai liian puupäitä ja
mielikuvituksettomia sellaiseen. Se, joka joutuu vaihtamaan koulua kiusaamisen
takia, ei aloita alusta. Hänet on jo pahoinpidelty ja uusi ympäristö on lähinnä
uusi uhkatekijä. Normaalien toverisuhteiden luominen vie pitkään, jos
ylipäätään onnistuu. Nujertaminen on voinut viedä kokonaan kyvyn luottamukseen.
Joskus koko uskon elämään.
Käräjätuomari Tiina Karppisen mukaan
koulu suojelee rikoksentekijöitä, jos se ei ilmoita 15-vuotta täyttänyttä
poliisille, mikäli tämä syyllistyy fyysiseen kiusaamiseen. Kyseessähän on
väkivaltarikos. Karppisen mukaan raja on siinä, jos kiusaaminen on fyysistä ja
jatkuvaa. Mutta onhan työpaikkakiusaamisistakin tehty poliisiasioita.
Työpaikkakiusaaminen on henkistä väkivaltaa. Karppisen mielestä
ala-asteikäisillä kiusaamisen oikaisu kuuluu koulun kasvatustehtäviin. Olen
samaa mieltä. Ala-asteikäisillä kiusaaminen on vielä sosiaalisuuden sääntöjen
opettelua ja rajojen hakemista, eikä empatiakyky ole vielä kunnolla kehittynyt.
Mutta opettajan tulee olla tarkkana, ettei käy kuin usein, myös minulle –
opettajat eivät joko nähneet tai välittäneet.
Järjestelmällinen koulukiusaaminen on
osoitus sadismista, jota joukkotyperyysilmiö vahvistaa ja tukee. Uhri ei
uskalla tehdä mitään uuden kiusaamisen pelossa. Kiusaajalla ei tarvitse olla
paljon älyä ymmärtääkseen tämän. Hienovaraisesti toteutettuna opettajatkaan
eivät välttämättä huomaa. Sitten on ne, jotka näkevät mutta ovat hiljaa.
"Loppujen lopuksi emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme
hiljaisuuden" (Martin Luther King) Tämän kirjoitti kanadalainen 17-vuotias
tyttö juuri ennen hirttäytymistään.
Some ei ole alentanut kenenkään kynnystä
lähteä kiusaamaan, vaan se on antanut uuden välineen toteuttaa sadismia ja
joukkoidiotismia. Ja näin henkinen pahoinpitely saadaan jatkumaan koulupäivän
jälkeenkin. Ja uhrin häpeä leviämään kuin kulovalkea.
”Puristaa, tukehduttaa, ei jaksa, ei
pysty, mä en ole mitään.” 15-vuotiaana itsemurhan
tehneen koulukiusaamisen uhrin, Enkeli-Elisan, päiväkirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti