Aleppolle kellot soivat

Kirkot soittivat torstaina kelloja Aleppon uhrien vuoksi. Aloite tuli Helsingin Kallion pappi Teemu Laajasalolta. Sinänsä hieno ele, mutta mieleen tulee muutama kysymys. Ensinnäkin, miksi kirkko reagoi vasta nyt? Kun Syyriassa on sodittu, tapettu ja tuhottu raa´asti jo viisi vuotta. Kun sivistystä, ihmisyyttä ja toivoa on raunioitettu silmittömällä tavalla. Kun sairaaloita on pommitettu jo vuosia. Kun Aleppoa on nyt olemattoman tulitauon jälkeen pommitettu päiväkausia tauotta ja uhreja tulee runsaasti joka päivä ja näistä puolet lapsia. Poliitikotkin ovat olleet varsin laimeita, mutta kirkko ja piispat ovat viime aikoina huolehtineet enemmän siitä, saako homoja vihkiä kirkossa tai näitä kirkossa siunata. Samoin kirkolliskokous.

Kyse Syyriassa ei ole ollut ns. normaalista konfliktista, joita on ollut maailman sivu, vaan siviilien murhaaminen ja sivilisaation ja kulttuurihistorian tuhoaminen ovat olleet järjestelmällistä jo vuosikausia. Siihen ovat osallistuneet myös eräät länsimaat ja Venäjä. Siitä on syntynyt valtaisa pakolaisongelma, joka on koskettanut Suomeakin. Heijastaako kirkko Suomessa sitä yleistä asennetta länsimaissa, että ”onhan se kauheata, mutta minkäs me sille mahdetaan (antaa niiden muslimien ja rättipäiden tappaa toisiaan)”?

Toinen asia on se, että kirkko edustaa uskoa, että Jumala on kaikkivaltias ja hyvä. Olen keskustellut viime aikoina uskovien kanssa asiasta. Heille heidän herransa rakkaus ja armo on rajatonta. Samalla tämä on kaikkitietävä ja kaikkivoipa. Olen kysynyt, miksi heidän herransa rakkaus ei ilmene Aleppossa? Samoin ei myöskään Haitissa, jossa vain kuusi vuotta sitten oli hirmuinen maanjäristys yli 220.000 kuolonuhreineen ja nyt hirmumyrsky, joka pirstoi sen vähän mitä maanjäristyksen jälkeen oli saatu kuntoon. Ja nyt siellä riehuu kolera, joka tulee tappamaan enemmän kuin myrsky. Miksi heidän herransa rakkaus on niin paikallista ja vain eräitä koskettavaa? Miksi herra siunaa ja auttaa meitä, jotka elämme sivistyneissä ja varsin sekularisoituneissa ja hyvin voivissa valtioissa? Tyhjentävää vastausta tähän on turha odottaa. Ongelma sivuutetaan tyyliin, että ”Jumalan rakkaus on suurin kaikesta näkyväisestä ja näkymättömästä. Mitä se on, siihen on mahdoton antaa tyhjentävää vastausta. Kukin voi astua kokemaan sitä itse”. Ja Jumala on antanut meille vapaan tahdon tehdä hyvää tai pahaa. Ongelman voi kiertää näinkin fiksusti, kuten eräs totesi: "Usko ja inhimillinen logiikka eivät vain sovi samaan paattiin; jos ongelmaan on olemassa looginen ratkaisu, ei tarvita uskoa, jos uskoo, ei tarvita inhimillisesti loogista ratkaisua". Nihilismiä huipussaan.

Koska vastausta omnipotentin paradoksiin ei ole, niin minä olen siis väärässä. Esitän vääriä kysymyksiä. Pitänee kai kysyä, mitä minä voin tehdä Jumalalle, eikä sitä mitä Jumala voi tehdä luomalleen maailmalle. Tiettävästi me, jotka emme ota Jeesusta vastaan, olemme kadotuksen omat. ”Kadotus” on vesitetty muoto aiemmalle tymäkämmälle sanalle helvetti. Aleppo on nyt maanpäällinen helvetti. Uskovien mukaan kenenkään kärsimys ei ole niin suurta kuin heidän Kristuksensa (jonka muuten isänsä Jumala pani kärsimään). Uskokoon ken haluaa.

Erään uutisen mukaan lapsille ei ole tehty näin pahaa väkivaltaa toisen maailmansodan jälkeen kuin Aleppossa nyt. Kärsivästä lapsesta on kuitenkin samantekevää, kuinka paljon eri sodissa he joutuvat kärsimään. Sotia aloittavat ja niitä lietsovat sellaiset miehet, jotka mielellään tulevat kuvatuiksi lasten kanssa. He panevat uskonnon, kansallisideologian tai muiden hämärien aatteiden vuoksi sotimaan nuoria miehiä, jotka olivat vähän aikaa sitten lapsia. USA tiettävästi vuokraa Afrikasta entisiä lapsisotilaita sotimaan puolestaan. Sodassa ei voita kukaan muu kuin asekauppiaat ja muut suurliikemiehet. Käytännössä kaikki maailman sodat käydään aseilla, joita myyvät USA:n ja Venäjän hallitusten kautta asekauppiaat. USA ja Venäjä ovat kristinuskon läpäisemiä maita ja heidän hallitsijansa vannovat Jumalan nimeen. Muutkaan hallitukset eivät ole viattomia. Ei edes Suomen. Suomikin on myynyt asejärjestelmiä sotaa käyviin maihin.

Kirkkojen kellojen soitto oli kirkon oma Je suis Aleppo. Kaukaa osoitettu solidaarisuuden osoitus, jolla ei juuri muuta merkitystä ole kuin omantunnon pesu. Sikäli se on hyvä, että me pienten harmien keskellä elävät saisimme muistutuksen muualla tapahtuvista kauheuksista. Mutta silti tällaisella eleellä voisi olla jotain merkitystä vain, jos kaikkien maiden kirkkojen kellot soisivat päivätolkulla niin kauan, että Syyrian painajainen saataisiin loppumaan. Mutta edelleenkin jää lukuisia kauheuksia, jotka jatkuvat. Jatkuvat loputtomiin. Eikä Jumala niihin puutu. Pelastaa vain ne, jotka Häneen ja Hänen poikansa kaikkien syntien lunastukseen uskovat.