Rukous on omahyväistä

"Rukous = luonnonlakien kumoamista vaativa pyyntö, jota rukouksesta hyötyvä saattelee oman arvottomuutensa tunnustuksella." (Ambrose Bierce)

"Rukous on monin tavoin kristillisen elämän kriteeri. Rukous vaatii että me seisomme Jumalan läsnäolossa avoimin käsin, alastomina ja haavoittuvaisina, julistaen itsellemme ja muille, että ilman Jumalaa emme voi tehdä mitään." (Henri J.M.Nouwen)

Kuulin lapsena vitsin, jossa kirkkoon ankarassa vastatuulessa pyöräilevä pappi rukoili Jumalaa kääntämään tuulensuunnan. Kotiin polkiessa tuuli oli todella kääntynyt. En muista tuolloin ajatelleeni, että Jumala tuulen olisi kääntänyt. En ajatellut niinkään, että Jumalalla oli huumorintajua. Pidin juttua vain hauskana. En tuolloin silti kyseenalaistanut uskontoa. Se nyt vain kuului elämään. Lienen ollut jo tuolloin käytännössä uskonnoton. Ainakin olin hällävälisti.

Tuo papin rukous tuo mieleen rukouksiin vääjäämättä kuuluvan paradoksin. Pyydetään Jumalaa puuttumaan asioihin, vaikka tämä kaikkitietävänä olisi jo ilman rukoustakin tiennyt, mitä pitää korjata. Rukous sisältää väistämättä epäluottamuslauseen Jumalaa kohtaan. Että Hän ei osaisi tehdä asioita oikein, ei alun perinkään, koska jotain täytyy muuttaa, mutta Hän ei tekisi muutosta ilman, että erikseen pyydetään.

Tuo Henri J. M. Nouwenin määritelmä tosin nöyrästi ilmaisee, että ilman Jumalaa emme voisi tehdä yhtään mitään. Minä kylläkin olen tehnyt tuota ja tätä jo vuosikymmeniä ilman Jumalaa. Lapsuusaikojen jälkeen en ole rukoillut tavuakaan. Raamatussakin kehotetaan rukoilemaan, jos jotain olemme vailla: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.” (Fil. 4:6) Eikö Hän siis olekaan kaikkitietävä ja kaikkivoipa? Kaikkivoipaisuus sisältää jo itsessään niin sakean paradoksisuman, että otan esille nyt vain yhden. Miten Jumala voi toteuttaa kaikki toiveet samalla kertaa, mikä siis kaikkivoivalle pitäisi olla mahdollista. Jos yksi rukoilee jotain tapahtuvaksi täten ja toinen taas toisin ja jos kumpikin rukoilija on yhtä lailla Herralle otollinen, eikä kumpikaan lopputulos olisi kenellekään haitallinen, niin kumman Herra valitsee, jos kummankin toteuttaminen samaan aikaan ei luonnonlakien vuoksi kävisi päinsä? Tosin silloin kaikkivoipaisuuskin joutuu koetukselle.

Rukoileminen on paitsi paradoksaalista, myös pöyhkeätä toimintaa. Jalkapallon MM-kisoissa 2010 eräs englantilainen piispa rukoili maansa menestyksen puolesta. Piispa siis rukoili näin. Ehkä muualla joku toinen rukoili oman maansa voittoa. Kumpaa Jumala suosi? Olisiko futiksen maailmanmestaruus kenties jollain tavalla ihmiskunnan kehitystä ja onnea niin oleellisesti ohjaava tekijä, että Jumala korvaansa lotkauttaisi asialle? Piispa ei rukousvastausta saanut. Englanti putosi jo varhain.

Rukoileminen on poikkeuksetta egoistista, niin myös tuon piispan toiminta. Hän kai kuvitteli hänen rukouksensa tuovan maalleen mestaruuden. Maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Rukoilija ottaa melkoisen luvan itselleen kuvitellessaan Jumalan kuuntelevan juuri häntä ja kenties toteuttavan vielä tämän toiveen. Rukous, vaikka toisen parantumiseksi, on tarkoitettu itse asiassa ensimmäiseksi rukoilijaa itseään varten. Tuli taas todistettua Jumalalle, muille ja ennen kaikkea itselle, että minä se olen erinomainen, kun rukoilen parasta lähimmäiselleni. Usein esirukoukset tehdään julkisesti. Monet ovat kertoneet minullekin rukoilevansa sieluni ja kääntymiseni puolesta.

Kerran keskustellessani vuosia sitten Kotimaa24:ssä rukouksen paradoksista, totesi eräs, että ”on tyhjennyttävä kaikista omista ajatuksista, toiveista, fantasioista ja haluista jotta voisi täyttyä ja sitä kautta tulla olemisessaan aidoksi, aidosti olevaksi". Minusta tässä puhutaan jo meditaatiosta. Oikeasti omista ajatuksista ja persoonasta tyhjentyminen on käytännössä mahdotonta, ellei sitten ole psyykkisesti pahasti sairas. Rukous on aina omien toiveiden ja näkemysten esille tuomista sille eteeriselle uskon kohteelle. Rukous on AINA egoistista. Muussa tapauksessa se on meditaatiota.

Kun ateistiälykkö Christopher Hitchens sairastui syöpään, jotkut uskovat rukoilivat hänen pelastumisensa puolesta. Eräs pappi rukoili myös, että sairaus saisi Hitchensin hänen yhteyteensä. Ja niin tapahtui, hän nimittäin itse kirjoitti kirjeen tälle. Mutta sitten useat uskovat toivottivat hänelle tuskallista sairastamista ja ikuista helvetin tulta. Eräs kirjoitti, että ”Hitchensin sairastuminen on Jumalan rangaistus hänen jumalanpilkastaan”. Voi hyvin ajatella, että tämä ja monet muut uskossaan oikeat rukoilivat, että Jumala langettaisi onnettomuden Hitchensille. Monet uskossaan lujat kertovatkin omahyväisesti, että ”Jumala rankaisee Häntä pilkkaavia”. Parantumisen (ja pelastumisen) puolesta rukoilleet taas toimivat huomaamattaan omahyväisesti ja ylemmyydentuntoisesti. He kokevat syvää tyydytystä omasta kristillisestä hyvyydestään pyytäessään armoa ja anteeksiantoa eksyneelle.

Kirkossa harvoin käydessäni (sukutilaisuudet) tarkkailen muita läsnäolijoita yhteiselle rukoukselle ryhdyttäessä. Ruumiinkielestä ja ilmeistä voi päätellä, että vaikka luovat katseensa alaspäin ja ristivät kätensä, he eivät usko pätkääkään rukouksen ihmeelliseen voimaan. ”Rukoile kovimmin silloin kun on vaikeinta rukoilla”, kuuluu eräs uskonnollinen slogan. Uskoa tulee ja pitää, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. Uskovia kalvaa alituiseen epäilys, vaikka he eivät sitä itselleen tunnustaisikaan. Rukous onkin yksi tapa vahvistaa uskoa. Jo se, että sen kerrotaan olevan dialogia Jumalan kanssa, indikoi sitä. Yksikään ei oikeasti silti ole kuullut mitään henkiolennolta. Jos niin sanoo, on siinä helposti vaara joutua hoitoon. ”Dialogi” tapahtuu henkilön sisällä. Rukouksessa uskova muodostaa oman kuvansa Jumalasta, oman narratiivinsa uskon kohteesta. Ei juuri muuta.

”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:7)

Koska elämä on sarja sattumia, käy joskus niin, että rukous näyttää toteutuvan. Rukoiltu asia menee parhain päin tai joku parantuu sairaudesta. Tämä tietysti vahvistaa uskoa. Mutta kun vääjäämättä suurin osa rukouksista jää vaille vastausta, luulisi sen vähentävän uskoa. Mutta ei. Se johtuu siitä, että vain uskoa vahvistavat tapahtumat merkitsevät. Ihminen on taipuvainen muistamaan hyvät asiat mieluummin kuin negatiiviset. Siksi lapsuuden kesinäkin paistoi aina aurinko. Tuo Raamatunjae kertoo myös sen, että rukous auttaa uskon vahvistumisessa.

Rukous on paradoksi ja siihen liittyy myös teodikean ongelma, mutta rukoilijan oma paradoksi. Rukoilija uskoo kaikkivoipaan ja kaikkitietävään Jumalaan, mutta pyytää silti asioita tapahtuvaksi toiveensa mukaan, vaikka kaikki on päätetty jo aioneja sitten. Jumalahan on tiennyt ihan kaiken jo alussa. Muutenhan Hän ei olisi kaikkitietävä. -Muuten, juutalaiset uskovat miehet muistavat aamurukouksessaan kiittää Herraa siitä, että tämä loi hänet mieheksi eikä naiseksi.