Näin naapurissa. Elokuvia järjestelmän palveluksessa

Sain kunnian toteuttaa vuoden 2017 Pori Film Festivalin ensimmäisen varsinaisen tapahtuman. Pikkutapahtuma, mutta kumminkin. Ja oli kunnia sitten hyvä tai kyseenalainen. Kinokellarissa samana päivänä esitetty elokuva oli POFF:n ensimmäinen elokuvaesitys. Järjestämäni tapahtuman nimi oli ”Näin naapurissa”. Itse valitsemani nimi. Tämä tapahtui Jussikka -baarin yläkerrassa keskiviikkona. Esitin muutaman Neuvostoliitossa 60- ja 70-luvulla tehdyn kymmenminuuttisen elokuvan, joissa esiteltiin Neuvostoliiton saavutuksia ja elämää. Niilo Rinne, joka tätä minulta kysyi ja halusi myös tapahtumalle nimen, sai nimen heti ja minun sitä kummemmin miettimättä.

"Näin naapurissa" oli YLE:n radio-ohjelma, jota lähetettiin 1978 - 85. Se oli ohjelma, jossa Neuvostoliiton elämää, ja tietysti saavutuksia, esiteltiin. Kuuntelin sitä useasti tuolloin. Yleensä jutut olivat hieman vaivaannuttavia. Haastateltiin ihmisiä, jotka tietysti puhuivat venäjää. Haastateltavan ääni häivytettiin ja suomalainen ääni tulkkasi ja jatkoi. Jutut olivat aina positiivisia, kuinka tietystä ongelmasta oltiin selvitty, kuinka asiat toimivat hyvin, kuinka elämä oli luonnikasta ja lutviutuvaa. Kehitystä tapahtui aina. Mitään ongelmaa, josta ei olisi selvitty, ei ollut. Tietysti oli selvää, että sen ajan Suomessa piti kertoa suuren ja ystävällishenkisen naapurimme elämästä. Näissä radio-ohjelmissa ei ollut kyse mistään radiojournalismista, vaan ulkopolitiikasta. Ne olivat propagandaohjelmia. Niitä joko vihattiin tai rakastettiin, riippuen kuuntelijan puoluepoliittisesta katsannosta. Mutta toisin kuin monet ovat kuvitelleet, eivät näitä ohjelmia tehneet vain Ylen kommaritoimittajat. Yleisradiohan oli kyllä tuolloin yleisen käsityksen mukaan varsin punaväritteinen. Aikojen takainen pääjohtaja Eino S. Repo tietty loi tätä mielikuvaa. Mutta naapurikatsauksien tekemisessä olivat mukana myös keskustalainen Leena Pakkanen ja kokkari Heikki Vuohelainen. Tätä ohjelmaa edelsi ohjelma nimeltään ”naapurineljännes”. Sen kesto oli nimensä mukaisesti varttitunti. Varttituntiin mahtui varmasti paljon Suuren isänmaan kehumista ja useiden radion kuuntelijoiden hien pintaan nousua. Näin naapurissa -ohjelma kesti puoli tuntia. Kehitystä siis.

Eino S. Repo antoi tietty ns. radikaaleille toimittajille ohjelma-aikaa ja hänen kauttaan pääjohtajana ja sen jälkeen radiojohtajana onkin nimitetty ”reporadion” ajaksi. Mutta toisaalta hän toimi myös aikansa Mainostelevision eli maikkarin ohjelmajohtajana ja hän soti talvi- ja jatkosodissa ja kotiutui peräti kapteenina. Revon jälkeen Ylen pääjohtajaksi tuli ”normaalistaja” Erkki Raatikainen. Hän oli demari. Ja sen jälkeen muutama muu. Nykyinen kokoomuslainen pääjohtaja Lauri Kivinen on sitten ensimmäinen, joka ensi töikseen nostatti palkkaansa noin kymppitonnilla kuussa. Euroissa siis. Hänen aikanaan Ylen oleellisimmiksi aikaansaannoksiksi jäänee Ylen tarjonnan köykäistyminen, viihteellistyminen ja keskustalaisen pääministerin toimien uutisoinnin sensurointi. Kukaan ei silti puhu ”kivisradiosta”. Yle on muutenkin ollut jo pitkään keskusta-kokoomuslaisesti johdettu. Silti reporadio punavihermädätyksineen on kummasti edelleen monilla vankkana mielikuvana Yleisradiosta.

Niin, ne elokuvat. Joskus 80-luvun alkupuolella Suomi-Neuvostoliittoseura lahjoitti useita kymmeniä Neuvostoliitossa tehtyjä lyhytelokuvia Porin kulttuuritoimistolle. Olin silloin itse elokuvatoimenhoitajana siellä, Kinokellarin vetäjänä. Ne lojuivat vuosia siellä jossain portaikossa, josta ne siirrettiin Porin videopajalle. Kun Eurooppakorttelisysteemi tuli ja rakennukset, joissa videopaja sekä Satakunnan Elävän Kuvan Keskus majoittuivat, oli purettava betonisen parkkihallin tieltä, luovutti kulttuuritoimi elokuvat SEKK ry:lle, jolla ne nyt edelleen ovat. Jossain vaiheessa dokumentaristi Marja Pensala oli saanut vihiä näistä ja tuli niitä koluamaan. Hän käytti niistä parissa Venäjää käsittelevässä dokumentissaan. Itse Jörn Donner otti kerran sähköpostitse yhteyttä näistä, kun hänelläkin kiinnostus oli. Yhdessä viestissään hän kysyi, saako niitä varastaa. Vastasin, ettei saa, mutta katsoa saa. Sitten häneltä loppui kiinnostus.

Elokuvat ovat 60- ja 70-luvuilta. Ne ovat siis tietysti propagandatarkoituksiin tehtyjä ja niiden sisältö sen mukaista. Aiheet ja niiden käsittelyn eetos olivat korkealta taholta määrättyjä ja kontrolloituja. Neuvostojärjestelmän ja kommunismin taattua, tasaista ja positiivista esittelyä. Vaikka niiden sisällölle ja esitystavalle on helppo hymyillä ja nyt voi havaita niiden sisältävän ilmiselvää ns. muunneltua totuutta, niin niiden erityislaatuna on toteutuksen laadukkuus. Ne ovat siis hyvin kuvattuja ja leikattuja. Ei neukkulassa noita kuka tahansa rähmäkäpälä päässyt tekemään. Jos haluaa aatetta esitettävän hyvin, niin sitten pitää panna osaajat asialle. Niin teki myös Natsi-Saksa, jossa viestinnän erikoisammattilaiselle Goebbelsille kelpasi vain parhaat osaajat. Kuuluisin näistä oli Leni Riefenstahl. Hän teki häpeämättömän aatteellisia elokuvia Kolmannelle Valtakunnalle ja arjalaisen rodun ylistykselle, mutta kiisti myöhemmin tämän kaiken. Hän vain teki elokuvia. Niin tekivät myös Neuvostoliiton puoluekoneiston valjastamat elokuvan tekijät, jotka tekivät hyvää laatua ja taatusti tietäen, mitä tekivät. Mutta toisaalta, jos olisivat kieltäytyneet, olisivat jääneet työttömiksi tai joutuneet hanttihommiin.

”Näin naapurissa” -ilmiö ei aikoinaan ollut Suomessa siis mikään ainutlaatuinen juttu. Näitä on ollut, on ja on tuleva. Vaihtoehtoinen totuus on meillä ilonamme ja autuutenamme aina.

Mutta miksi ihmeessä se joku taho, joka nämä suomeksi toimitti, ei valinnut ketä tahansa muuta spiikkaamaan filmien kerrontaa suomeksi. Tämä tai nämä, jotka suomennoksen ovat spiikanneet, ovat käsittämättömän kankeita. Mikään Velipuolikuu, Kummeli tai mikään muu sketsiryhmä ei kykenisi tekemään niistä parodioita. Ne ovat jo itsessään niitä.