Pääministeri kaappauskapitalismin asialla

Juha Sipilä blogissaan: "Berneriltä rohkea ja ennakkoluuloton selvitys keskusteltavaksi". No kuinkas muuten. Kyse on siis Bernerin tieuudistuksesta. Sipilä kirjoittaa, että selvitys (josta mahdollisesti tulee hallituken esitys) on "uutta poliittista kulttuuria - rohkeaa ja avointa". En tiennytkään, että rohkea ja avoin poliittinen kulttuuri tarkoittaa sitä, että valtion omaisuus tulee yhtiöittää ja sitä myöten työntää verhon taakse. Piiloon avoimuudelta. Rohkeuttakaan tuosta ei siis puutu. Rohkeutta kai lienee se, että tuodaan esityksiä ja selvityksiä, jotka joko rikkovat perustuslakia tai sitten niiden perimmäinen tavoite on yksityistää. Valtion omistusten yksityistämisestä on kyllä jo hyvästi esimerkkejä. Silti pääministerimme odottaa, että me luottavaisesti uskomme, kun hän sanoo, että tieyhtiötä ole tarkoitus yksityistää. Me lampaat ja hyväuskoiset.

Sipilän mukaan toteutuessaan hanke toisi "uusien avautuvien liiketoimintamallien avulla merkittävästi lisää euroja väyläverkon investointeihin". Ja "se avaa uusia alustatalouden mahdollisuuksia". Avautuvat liiketoimintamallit? Se tarkoittanee niitä "operaattoreita", jotka tulisivat myymään tienkäyttöoikeuksia. Samaa kai tarkoittaa hämärä ilmaus "alustatalous". Sipilän mukaan siis tieverkon investoihin tulisi lisää rahaa, kun käytetään välistävetäjiä. Miten ihmeessä? Mistä ne lisäeurot tulisivat? On selvää, ettei noiden "alustatalouden" toimijoiden palkat tulisi olemaan mitään lapiomiestasoa. Ei. Sinne tulee johtajia ja "operation coordinator" ym. henkilöitä, joiden palkkauksen maksavat, ketkäpä muutkaan kuin tienkäyttäjät, ”asiakkaat”.

Sipilän mielestä on tarve arvioida, miten liikenneverkkoa kehitetään tulevaisuutta ajatellen ja miten investoinnit rahoitetaan. Ja että korjausvelan paikkaaminen velalla ei voi olla ainoa vaihtoehto. Liikenneverkko on yhteistä infraa eikä sen tulevaisuuden pohtimiseen tarvita mitään yhtiötä. Korjausvelka on keksitty termi ja ideologinen valinta. Miten voi velan otto sitä varten olla ”ainoa vaihtoehto”? Liikenteestä kerätään jo nyt monin verroin enemmän kuin käytetään teiden kunnostamiseen. Raha riittäisi kyllä. Tahtoa vaan ei.

Sipilä kertoo, että ”uuden palvelukonseptit” on helpointa toteuttaa yhtiömuodolla. Mitä ovat ”uudet palvelukonseptit”? Kun näen tai kuulen sanan ”palvelu”, lompakkoni kevenee melkein välittömästi. Sanasta palvelu (joka aikoinaan tarkoitti, että alempi luokka teki ylempiluokkaisille palkatonta työtä)  on tullut uuskieltä, joka tarkoittaa liiketoimintaa. Haluaisin avattavan myös, miksi yhtiömuoto olisi helpompi tapa toteuttaa uudistuksia.

Sipilä: ”Nyt on aika rauhassa arvioida ja pohtia esitettyjä ideoita”. Rauhassa? Sipilä on hallituksineen tuonut uusia ideoita niin kovalla vauhdilla, ettei niiden laillisuuttakaan ole ehditty pohtia. Berner myös itse on jo aikatauluttanut selvityksensä, joka kuulosti jo esitykseltä. Päätösten tulisi tapahtua jo parissa kuukaudessa. Tätä kiirettä ei silti tarvitse ihmetellä – kuntavaalit ovat jo ovella. Sipilän ja Bernerin harmiksi liian ovella.

Sipilän kertoo, että ehdotusten tuominen pöytään ja julkiseen keskusteluun on oikea tapa viedä asioita eteenpäin. Näinhän se tietysti on. Se kuuluu demokratiaan. Olisi silti kaiken kiireenkin huomioon ottaen ollut korrektia, että Berner, jolle Sipilä antaa kiitoksen määrätietoisesta valmistelusta, olisi ollut jo sovitussa TV-keskustelussa julkisesti koko Suomen edessä. Mutta ei ollut. Eikä syytä ole kerrottu. Hän sentään päivällä kehaisi, että uudistus on peräti merkittävämpi kuin koko auton keksiminen.

Sipilän mukaan jos tai kun tulee esille asioita, joita tulee muuttaa (hän puhuu jo esityksestä), niin niitä muutetaan. Se on Sipilän mukaan uudenlaista poliittista kulttuuria. Hetkinen, miten niin uudenlaista? Onko siis tällainen asioiden käsittelytapa keksitty vasta nyt? En tiennytkään.

Sipilän mukaan Suomi oli uudistamatta liian pitkään ja nyt on rakentavan keskustelun aika. Onko hän tosissaan? Eikö muka uudistuksia ole tehty vähän väliä? Eikö kaikista niistä ole keskusteltu? Eikö keskustelu myös ole ollut rakentavaa? Vai onko kyse siitä, että epämukavista asioista keskustelu kriittisesti EI ole rakentavaa? Jos esittää kritiikkiä, on se hajottavaa. Kuuliaisen lammaslauman keskustelu on tietysti rakentavaa – silloin kun eriarvoistavien, epäoikeudenmukaisten ja harvoja hyödyttävien esitysten hyväksymisestä ”keskustellaan”. Se ei tietty ole rakentavaa keskustelua, kun käsitellään vaikkapa pääministerin sidonnaisuuksia, niiden salailua sekä päättäjän esteellisyyttä.

Yksityisyritteliäisyys on yksi yhteiskunnan tukipilareista, eikä sitä vastaan kukaan liene. Kummastelen vain pääministerimme eetosta luoda valmiita markkinoita yrityksille, jotka voivat lakisääteisesti rahastaa niin, ettei ”asiakkailla” ole mitään valinnanvapautta olla maksamatta. Tässä vapaan markkinatalouden ylin pappi papittarineen nyt ajaa agendaa, jossa valtiojohtoisen sosialismikapitalismin kautta on pyrky kaappauskapitalismiin, jossa yksityiset saavat kaapata yhteisen omaisuuden bisneksen tekoon. Tästä on kyse myös sote-ratkaisussa, jossa kunnalliset terveyskeskukset yhtiöitetään yksityisten lääkäriketjujen aikanaan saalistettaviksi.

Raamatun mukaan Jeesus sanoi, että antakaa keisarille se mikä keisarille kuuluu. Sipilä on muuttanut tämän muotoon antakaa yksityiselle yhtiölle se mikä ennen kuului yhteiskunnalle.

Viimeinen sukellus

Ihminen on erehtyväinen, intuitiolle herkkä ja virhearvioinneille altis. Kukaan ei voi välttyä virheharkinnoilta tietyissä tilanteissa. Intuitio harvoin johtaa hyvään lopputulokseen. Onnistumiset muistetaan, mutta huonot lopputulokset unohdetaan. Intuitio on yhtä luotettava kuin sattuma.

Lauantaina sain tietää, että Lohjan kaivossukellusonnettomuudessa kuollut oli minulle takavuosilta tuttu. Pappi, joka kirjoitteli blogeja Kotimaa24-palstalla samaan aikaan kuin minäkin. Vaihdoimme tuolloin tällöin mielipiteitä tai kommentoimme samoja juttuja. Hän oli selvästi järkevämmästä päästä siellä bloganneista ja keskustelleista. Tiukka uskovainen kristitty, mutta kykeni näkemään maailmaa laajemmalla näkökulmalla kuin uskovilla usein on tapana.

Mutta silti hän ilmeisesti sokeutui omista kyvyistään ja harkintakyky petti. Sukellusonnettomuudet johtuvat erittäin harvoin laitevioista. Sukeltajan oma harkinta ja toiminta ovat useimmiten syynä fataaliin lopputulokseen. Niin myös tapahtui Norjan Pluradalenin vuoden 2014 luolasukellusonnettomuudessa, jossa kaksi sukeltajaa menehtyi samalla sukelluksella, mutta erillisissä tapahtumissa.

”Sukellus pilkkopimeässä kalliomassojen puristuksissa ilman GPS-laitteiden apua edellyttää kovaa fysiikkaa, rautaista kanttia ja saumatonta yhteistyötä.”

Olen lukenut, että sukelluksessa ja varsinkin luolasukelluksessa vaaditaan erityisen lujia hermoja ja mielen hallintaa. Luolassa sukeltaminen on kaiketi kuin olisi toisessa maailmassa ja todellisuudessa. Ehkäpä ei ollut sattumaa se, että Heikki Leppä, viiden lapsen isä, aviomies, nuhteeton kansalainen ja arvostettu pappi, innostui sukelluksesta. Voihan olla, että pelkkä usko ei enää tuottanut riittävästi ylimaallisen kokemusta. Uskonnolliset äärikokemukset ovat vähän kuin huumetrippi. Matka toisessa ulottuvuudessa. Hän itse oli todennut: ”Sukellus on tietynlainen retriitti. Siellä näkee Jumalan luomistyöstä asioita, joita ei pinnalla näe.” Hänen lempivirtensä oli virsi 310. Siinä lauletaan: ”syvihin vesihin”.

Uskon, että luolasukelluksesta saa valtavasti, elämyksiä, adrenaliinibuustausta ja jokapäiväisen arjen yläpuolelle meneviä kokemuksia. Uskon, että siitä saa valtavasti uutta virtaa. Uskon myös, että se on kuin huumetta, jota täytyy saada lisää. Se tuottaa harrastajalleen kokemuksia omasta arjen yläpuolelle menevästä oman elämänsä sankaruudesta ja hybristä, ylimitoitettua itsevarmuutta. Tämä väärin arvioitu ja mitoitettu käsitys itsestä ja omista kyvyistä väärässä paikassa johtaa sitten usein onnettomaan lopputulokseen.

”Kauneimmat luolat olen nähnyt Meksikossa, mutta niihin on niin helppo sukeltaa, että melkein kuka tahansa pääsee sinne. Plura on toisenlainen.” Yksi Pluradalenin selvinneistä.

Luolasukellus on itsekästä. Se olisi sitä silloinkin, jos sukeltaja olisi täysin omillaan, ilman sukulaisia ja läheisiä, kavereina vain toiset luolasukeltajat. Onnettomuuden sattuessa toiset joutuvat tekemään jälkityön. Luolasukeltajat hakevat itselleen eeppisiä elämyksiä, mutta heidän läheisensä joutuvat jännittämään joka kerta kun omainen hyppää varusteissaan veteen. Ja monet sen viimeisen kerran. Niin tämä pappikin teki. Ehkä hän luotti siihen, että hänellä on varjelus matkassaan. Ei ollut.

Kuten ei ollut niillä kahdella, jotka jäivät Pluradalenin luolaan. Yksi tällä sukelluksella mukana ollut oli aiemmin todistanut kahta erillistä onnettomuutta, joissa kuoli sukeltaja. Muut olivat olleet todistamassa toista näistä, myös luolasukellusonnettomuutta. Vain vuotta aiemmin. Myös Heikki Leppä oli joutunut 2013 todistamaan sukeltajatoverinsa kuoleman vierestä.

Pluradalenin uhrien noutamisesta tehty ”Takaisin pintaan” -dokumentti on vastenmielinen. Typerä onnettomuus, itse aiheutettu, on estetisoitu ja otettu hyväksikäytön kohteeksi. Dokumentti näyttää kauniita ja ainutlaatuisia kuvia siitä toisesta maailmasta. Siinä on tarkkaan harkittu draaman kaari. Mutta. Uhrit on esineellistetty näitä noutamaan lähteneiden toverien sankaruudeksi ja dokumentintekijöiden omaksi taiteelliseksi effortiksi. Uhrien noutamisesta tehtiin seikkailukertomus. Dokumentilla on omat hienot nettisivut. Siellä lukee: ”Tarina hengenvaarallisesta operaatiosta ja pyyteettömästä ystävyydestä, jossa kaveria ei jätetä, edes oman hengen uhalla.” Sillä on myös facebook-sivu. Siellä uutinen: ”Excellent news for our friends in Denmark, Norway and Sweden! The critically acclaimed feature documentary DIVING INTO THE UNKNOWN is now available on iTunes and Google Play also in Sweden, Denmark and Norway with local subtitles.” Hip hoorey!

Heikki Lepän onnettomuutta Iltalehti kuvaili “traagiseksi”. Onko traagista sitten se, että keski-ikäinen mies lähtee jokseenkin tarpeettomaan oman elämänsä seikkailuun ja retriittiinsä riskit tietäen ja tulee menehtyneeksi siinä. Traagista on kyllä se, että omaiset, sukulaiset ja monet muut joutuivat kokemaan tämän ennenaikaisen ja turhan menetyksen, joka muutti koko heidän loppuelämänsä.

”Jos joskus pääsee sellaiseen luolaan, jossa kukaan ei ole käynyt koskaan, onhan se hauskaa.” Yksi Pluradalenin selvinneistä.

Teri Niitti ja imettämisen pyhä esineellistäminen

Teri Niitti on kuollut. 43-vuotiaana. Hän oli se stylisti, joka yhden harkitsemattoman somepäivityksen takia joutui puolen somemaailman sylkykupiksi. Hän nimittäin tuli paheksuneeksi tasan vuosi sitten erästä äitiä, joka imetti vauvaansa lentokoneessa. Terin mielestä tämä toimenpide pitäisi hoitaa sivussa, salassa, peitetysti tai muuten vain poissa silmistä. Säädyllisesti.

Tästä on siis vuosi. Kuten somessa on tapana, oli someraivo tsunaminomainen kaikessa hurjuudessaan ja päällekäyvyydessään. Ei pelkästään äläkkää ja raivoa, vaan myös niitä käsittämättömiä kuolemisen toivottamisia. Nythän siinä kävi niin. Teri Niitti sairastui jouluna, ei nähnyt enää kotiaan ja taival päättyi sairaalassa.

Miltähän kuoleman toivottajilta mahtaa nyt tuntua? Tietenkään kukaan ei ole kyennyt manaamaan Niitille fataalia sairautta, mutta pelkästään tällaisen fatvan sinkauttaminen vain siksi, että saa olla mukana lyttäämässä yhtä henkilöä, joka on syyllistynyt varsin arkiseen typeryyteen, on melkoista. Tietenkin Teri Niitin teko oli typerä. Hän otti kuvan imetyksestä ja jakoi sen imettäneeltä kysymättä julkisesti Instagramissa ja Facebookissa. Kuvatahan koneessa saa, mutta jos kuvassa on sivullisia, on korrektia kysyä lupa, jos sen aikoo julkisesti jossain esittää.

Niinpä homma niin sanotusti lähti lapasesta, kuten Docventuressa niin hauskasti sanotaan aina. Tai sitten hän ei tehnyt sitä typeryyttään, vaan saadakseen oman 15 minuutin julkisuutensa ja ehkä vähän enemmänkin. Sen jälkeenhän kaikki, jotka nettitiedotusvälineitä seurasivat, tiesivät kuka Teri Niitti on. Itsekään en ollut kuullut koko kaverista mitään tuota ennen.

Somessa kehotettiin Niittiä mm. ampumaan itsensä, hirttäytymään ja syömään paskaa. Tätä jatkui puoli vuotta, kenties jopa näihin aikoihin saakka. En ihmettelisi, vaikka jossain joku somessa riemuitsee, että oikeus tapahtui. Eikä raivo pysyttäytynyt pelkästään Teri Niitissä, vaan hänen 80-vuotias äitinsä sai oman osansa: häntä epäiltiin prostituoiduksi ja alkoholistiksi. Näin 100-vuotiaassa hienossa maassamme, missä pitkä itsenäisyys, vapautemme puolesta käydyt taistelut ja maamme hyvinvoinnin rakentaminen on jalostanut kansastamme jaloa ja yhtenäistä.

En tiennyt Teri Niitistä oikein mitään. Vuoden takainen juttu unohtui nopeasti. Tänään jouduinkin miettimään, mistä se nimi oli tuttu. Se tietysti johtuu siitä, etten juuri seuraa TV-ohjelmia, joissa hän on toiminut stylistinä, enkä juuri lue julkkisjuoruja. Ja tästä tullaan siihen, että Teri Niitti oli tekemisissä maailman kanssa, jossa visuaalinen esteettisyys on kaiken ydin, motiivi ja päämäärä. Tässä maailmassa, josta tiedän yhtä vähän kuin poliitikot köyhien arjesta, tiedonvälittäjänä toimivat lähinnä Sub, MTV3, Nelonen ja muoti- sekä sisustuslehdet. Ja tietysti iltapäivälehdet. Siinä maailmassa kaksoisstandardit kukoistavat ja kaksinaismoraali on normi ja alan elinehto. Siinä maailmassa pärjäävät ihmiset, jotka ovat kauniita ja jotka eivät vaivoja säästele sen tykö tuodessaan ja haastatteluissa muistavat aina todeta, että ”sisäinen kauneus on tärkeintä”. Mutta en siis tiedä, kokiko Niitti oikeasti imettämisen lentokoneessa törkeänä ja vaati peittämistä huivilla vaiko hakiko hän vain huomiota.

Se, mistä someraivo nousi, on ilmentymä kaksinaismoraalista. Varsin monet kiusaantuvat tai paheksuvat julkisissa tiloissa imettäviä äitejä, mutta samalla katsovat kiinnostuneina ohi kulkevia vähäpukeisia naisia ja klikkaavat joka kerran nettilehdestä otsikon, jossa jollain Kardashianilla tms. ”näkyy läpi” tai ”sattui moka”. Tietysti Teri Niitti oli myös alalla, jossa malleilla pitää näkyä vähän enemmän kuin Marttaliitto suosittelisi. Kyse on jonkinlainen madonna-ilmiö. Äiti nähdään pyhänä olentona, joka häpäisee äitiyden korkeimman ihanteen, jos tissi näkyy pikkuisenkin pyhässä toimituksessa, imettämisessä. Tässä on kyse naisen esineellistämisestä. Nuori nainen vähäpukeisena edustaa narratiivia, fantasiaa, jossa mies on vapaa, komea, uros, jolla on kaikki paritteluun valmiit naaraat käytettävissään. Äiti edustaa myyttiä elämän synnystä, aikojen alusta ja puhtaudesta. Rinta muuttaa merkitystään tyystin. Tavallinen äiti, arkisen ihmiskunnan lisääntymisen välitön suorittaja, on usein yhtä esineellistetty kuin Neitsyt Maria uskovaisten keskuudessa. Neitsyt Maria -myytistä ilmeisesti tämä äitiyden pyhä esineellistäminen onkin lähtöisin. Millään muulla lajilla kuin ihmisellä tällaista ei esiinny. Kuten ei uskontojakaan. Imettämisen peittämisvaatimuksessa toimii vähän sama periaate kuin islamin huivi- tai burkavaatimuksissa.

Ne, jotka vetivät herneen nenäänsä ja alkoivat raivoamisensa Teri Niitille somessa, paljastivat oman taipumuksensa esineellistämiseen. He saivat tästä imettäjästä kimmokkeen suoltaa pidäkkeettömästi törkyään someen ja osoittamaan maailmalle oman besserwisseriytensä ja oikeamielisyytensä. Todennäköisesti näistä suurin osa pälyilee hämmentyneesti muualle imettävän äidin kohdatessaan.