Kirjoitin tämän Hagelberg-Raekallion sukuseuran kirjoituskilpailuun. En tiedä miten tämä olisi menestynyt jos olisi ollut suurempi osanotto kilpailussa. Nyt oli vain kaksi kirjoitusta. Eli mitalisija oli varsin varma.
On helluntaiaatto vuonna 1933. Mynämäen keskustan tuntumassa, vanhan sillan pielessä, Ahdin saunarakennuksessa, on meneillään saunan lämmitys. Lämmitys ei pääty saunomiseen. Suurin osa kirkonkylän rakennuksista on pian ilmiliekeissä navakan tuulen kyydittäessä ja tanssittaessa punakukkoa. Erään talon pihamaalla seisoskeleva kolmivuotias tyttö tulee näkemään vuosikausia painajaisia vihaisesti ääntelehtivistä liekeistä, huudoista ja kellojen soitosta, tulisista pukeista jotka hyppivät kattojen yllä. Vuosikymmeniä myöhemmin tytöstä tuli äitini.
Äiti on se joka luo elämää. Jatkaa elämää joka sattuman sanelemana on järjestynyt tälle aurinkokunnan elämälle suotuisalle vyöhykkeelle sijoittuneelle planeetalle. Se on evoluution luoma järjestys luonnossa. Minut loi minun äitini, eikä mikään eteerinen, metafyysinen olemus. Isälläni on olemassaoloni syntyyn tietty pieni osuus, mutta äitini loi minua yhdeksän kuukauden ajan. Minun äitini tuli tehneeksi neljän uuden elämän luomiseksi työtä yhteensä 36 kuukautta, kolme vuotta. Lienee tarpeetonta laskea isäni ajankäytön määrää tässä. Suomessa on tapana, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioituessa. Sukua lasketaan siis kuitenkin miehen mukaan ja morsian, eli uuden elämän synnyttäjä, tulee aina miehen sukuun. Juutalais-kristillinen perinne kai lienee tässä takana.
Äitini syntyi Mynämäellä 1930 metsäteknikon ja erään valtion virkamiehen tyttären lapsena. Siellä hän olisi hyvin saattanut kuollakin. Perhe asui joen rannalla. Isäntänsä kouluttama labradorinnoutaja Jumbo vahti tehokkaasti pikkutyttöä menemästä liian lähelle jokea. Tarpeen vaatiessa tämä jopa tarttui hampaillaan mekosta ja raahasi kuistille. Äidin vanhemmat, minulle vaari ja mamma, menivät naimisiin vuonna 1928 Petsamossa. Vaari oli saanut metsähallitukselta käskyn mennä kartoittamaan metsiä Petsamoon Liinahamariin, jossa äidinäidin ympäri Suomea liikkunut perhe tuolloin sattumoisin asui. Hekin olivat siellä vain käymässä, kuten vaarikin oli tullut vain käymään. Hän vain ei tiennyt että pian heitä olisi kolme. Kihlajaislahjaksi hommattiin helminauha Petsamon luostarista, vähempi ei kelvannut. Äidilläni on se hallussaan edelleen. Tilattu pappi oli hankaluuksissa lumen kanssa ja pääsi Norjan puolelta koukattuaan paikalle vasta illalla yhdentoista aikoihin. Mutta päätetty mikä päätetty, vihkiminen hoidettiin vaikka alkoi olla jo vähän epäselvää, mikä päivämäärä vihkiraamattuun merkittäisiin.
Mynämäellä asuessaan nuori perhe lähti myös isänisän hautajaisiin Isojoelle viileästi moottoripyörällä syksykeleillä. Äitini ihmetteli maailman menoa yksivuotiaana äitinsä sylissä. Matkaa oli 200 kilometriä suuntaansa mutkaisia sorateitä. Perheen isä oli sitten kerran työnantajansa kehotuksesta kirjoittanut nimensä pahaa-aavistamattomana vääriin papereihin. Työnantaja ei ollut lojaali työntekijäänsä kohtaan. Kävi niin, että Mynämäen olot muodostuivat sellaisiksi, että oli hyvä vaihtaa hiippakuntaa. Tämä tapahtui vuonna 1934. Kotinäkymiin ilmaantui Kankaanpään kirkko. Perhe asusti sahanomistaja Salosen pihapiirissä olleessa piharakennuksessa. Isä työskenteli sahan puutavaranostajana.
Puuta ei kauaa osteltu kun metsänhoidon neuvojan virka veti metsäteknikon ja perheen Jämijärvelle. Noihin aikoihin Jämijärvelle perustettiin sittemmin maailmanlaajuisesti tunnetuksi tullut ilmailukeskus. Hitlerin lennättäjänäkin tunnetuksi tullut Hanna Reitsch kävi siellä vuonna 1936 näyttämässä taitojaan ja opettamassa purjelentoa. Majapaikaksi perheelle järjestyi nuorisoseuratalon yläkerta. Talossa ei ollut sähköjä, ei juoksevaa vettä. Äitini saattoi ehtiä joskus leikeiltään hetkeksi auttamaan äitiään, joka pääasiassa kantoi veden ja lämmityspuut toiseen kerrokseen metsänhoidon neuvojan tehdessä työhuoneessaan sekä matkoillaan omaa virkaansa todeksi.
Lokakuun 10. päivä vuonna 1939. Ylimääräisinä kertausharjoituksina tunnettu liikekannalle-panomääräys on tuonut lauman nuoria miehiä eri puolilta pitäjää nuorisoseurantalon pihamaalle, jonne oli niukkojen varusteiden jakoa varten rakennettu parakki. Hevosia, kuorma-autoja, puulaatikoita, käskyjä, tupakansavua, huutelua, naureskelua, kenttäpullojen ja aseiden kolahtelua, muutamia harmaita armeijan ja suojeluskunnan univormuja. Yhdeksänvuotias tyttö katseli uteliaana näkymää yläkerran ikkunasta. Pian hälisevä pihanäkymä oli siirtynyt Niinisaloon ja lastattu junaan joka matkasi itärajalle päin. Nelisen kuukautta myöhemmin paluu ei ollut yhtä meluisa, monille lähtijöille paluu oli hyvin hiljainen. Lähtöä katsellut tyttö katseli totisena nyt puuarkkuja, joita hevosilla kuljetettiin asemalta kirkolle.
Vaikka olikin jo yli-ikäinen, puhui isä itsensäkin mukaan sotimaan, vapaaehtoisena. Hän koki sodan ankaruuden Taipaleenjoella. Hän ei lähtenyt seikkailijana vaan voimakkaasta isänmaal-lisuudesta. Hän oli jo saanut katsella sodan rumia kasvoja viestimiehenä sisällissodassa aivan poikasena, myös kokea miltä tuntuu saada kiväärinluoti nahkaansa. On merkillistä, että tiettävästi yksi vaarini sotamaisemista sivusi omia nykyisiä asuintienoitani. Isä kaikkosi jälleen äitini normaaliarjesta välirauhan jälkeen. Jatkosotaan tarvittiin valistusupseerin työpanosta. Äitini oli siinä iässä että hän saattoi liittyä pikkulottiin. Äitinsä toimikin jo muonituslottana. Pikkulotta sai tehdä useat sidetarpeet ja yritti myös ommella kypäränvuoria.
Tuli rauha. Tuli maanluovutukset. Tuli pakolaisongelma ensi kerran Suomeen. Oli jaettava maata maansa menettäneille. Isä työllistyi nyt maanlunastuslautakuntaan ja asuinpaikaksi tuli jälleen Kankaanpää. Perhe sai keskustan tuntumasta rintamamiestontin, jolle rakentui rintamamiestalo. Rakentamisajan perhe asui tutun Salosen myllyrakennuksessa. Äitini kulki kesätöissä mittaporu-kassa mittanauhan pitelijänä. Mitattiin metsiä. Äijät kulkivat armeijan polkupyörillä. Äiti naistenpolkupyörällä saaden mitata myös polkimille sopivaa asentoa kannokossa. Hento ja kevyt tyttö oli sopiva vetämään mittanauhaa suohetteiköllä mättäältä toiselle. Tästä tuli myös suunta työuralle. Helsingissä Maanmittaus Oy:n kartanpiirtäjäkurssin jälkeen töitä löytyi muutaman vaiheen jälkeen Porin kaupungin rakennusvirastosta, josta hän jäi eläkkeelle mittausosaston kanslistina. Yksi uran alkupuolen työpaikoista sijaitsi Porin suojeluskunnan rakentaman Karhulinnan yläkerrassa. Vuosikymmeniä myöhemmin oma työpaikkani oli sattumoisin kadun toisella puolella.
Kankaanpään oppikoulussa kävi 40-luvun puolivälissä yhtenä kesänä samalla ehtolaiskurssilla eräs tyttö ja ylemmällä luokalla ollut maatilan poika, jolla loisti silmissä kaupungin valot ja lu-paus tulevaisuudesta. He jäivät toistensa mieleen. Koulut loppuivat aikanaan. Yhtenä kuulaana syysaamuna ehtolaiskurssilla käynyt tyttö astui Kankaanpään asemalla Artturi Anttilan Volvo -merkkiseen linja-autoon. Matkan päänä oli Pori, työmaalle maanmittausinsinööri Katavan toimis-toon. Hesselmanin puolidieselmoottorin karhea ääni peitti matkustajien vaimean jutustelun. Kuski polkaisi välikaasua jokaisella vaihteen vaihtamisella. Epätasainen tie täristi sodassa kovia kokeneen linjurin penkkejä ja helisytti ikkunoita. Pian lähestyttiin Hapuojan pysäkkiä. Tyttö siirtyi ikkunapaikalle. Hän teki tilaa sille ehtolaiskurssin maatilan pojalle, jolla myös oli työmatka Poriin. Yksi asia johti toiseen ja lopulta moneen. Nuoren miehen isä oli ollut myös talvisodan Taipaleenjoella. Tämä seikka innoitti vuosikymmeniä myöhemmin yhteistyössä tehtyyn Taipaleenjoen miehistä kertovaan sanoitukseen.
Minulla lienee suuri suku. Jo pelkästään lähisuku sisaruksineen, serkkuineen kaikkineen. Äidilläni ei juuri sellaista sukua ole. Äitini on ainoa lapsi. Hänen pikkusiskolleen ehdittiin antaa nimi, Ritva. Hän jaksoi elää tätä maailmaa kahdeksan tuntia. Lapsuudessa ja nuoruudessa sukulaiskäynnit olivat harvassa. Serkut olivat eri ikäisiä ja välimatkat olivat pitkiä, heitä ei juuri nähty. Toisinaan äitini matkusti postiautolla Isojoelle isän sisaruksien ja kummitädin luokse. Äitini viimeinen kiinteässä yhteydessä ollut sukulainen, täti Laina, kuoli vuosia sitten. Serkut asuvat kaukana, eivätkä yhteydet ole kovin kiinteät. Hän on itsenäinen luonteeltaan, mutta luulen hänen käyneen mielessään läpi näitä asioita. Äitini sai kuitenkin oman lähisuvun: meitä sisaruksia on neljä. Hänellä on nyt yhdeksän lastenlasta.
Joskus nuorena ihmettelin, miten joku voi olla ns. sukunsa viimeinen - eikös kaikilla ole ne sukulaiset? Jos äitini olisi pysytellyt naimattomana, eipä hänellä paljon kiinteitä sukusiteitä olisi nyt. Nyt Suomessa on yli miljoona yksinasujaa. Isälläni on kaksi siskoa ja yksi edesmennyt veli. Serkkuja on runsaasti. Minulla on kaksi veljeä ja sisar. Ja serkkuja runsaasti. Äitini normaalit sukutapaamiset ovat olleet käytännössä miehensä suvun tapaamisia. Oman äidin puoleisen suvun sukuyhdistyksen kokoontumiset pidetään kahden vuoden välein. Mutta siellä sukulaisten tapaaminen on vähän sellaisia hyvää päivää -kohtaamisia. Eihän sellaisten kanssa olla eri mieltä mistään. Ainakaan ääneen.
Suku on suku, mutta äiti on tunne, äiti on ajatus, ajatus on äiti, äiti on kangastus, äiti on utopia, äiti on realiteetti, äiti on menneisyys, äiti on nykyisyys, äiti on tulevaisuus, äiti on ei, äiti on kyllä, äiti on etäinen, äiti on läsnä, äiti on kondensaattori, äiti on jalat joilla seistä, äiti on noja johon nojata, äiti on muistijälki, äiti on alku ja loppu. Ikuisuus. Ja alku.
Minun äitini on 60-luvun Bernina-ompelukone, minun äitini on Bamix ja banaanipirtelö. Minun äitini on se joka opetti minut kirjoittamaan lauseita, joka teki minulle housut ja liivit, joka osti minulle nappulakengät joihin teki itse pohjalliset, joka teki kananmunavoileivät ensimmäisen koulupäiväni aamuna, joka vei minut ensimmäisenä päivänä kouluun ja oli luokan takana ensimmäisen tunnin, joka yritti tuloksetta saada koulunkäyntini sujumaan, joka nieli urheasti pettymyksensä etten päässyt oppikouluun toisellakaan yrittämällä, joka yhden kesäpäivän aikana kolmasti pesi suuni saippualla kirosanojen käytön vuoksi – hyvällä tarkoituksella mutta tuloksetta. Minun äitini on se jonka kanssa olin eri mieltä maailmasta, minun äitini on se joka lopuksi ymmärsi, että poikansa on oma yksilönsä omine omituisine käsityksineen maailmasta. Äitini on, hän vain on. Lähin sukulaiseni. Eikä ihan yksin maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti