Viimeinen sukellus

Ihminen on erehtyväinen, intuitiolle herkkä ja virhearvioinneille altis. Kukaan ei voi välttyä virheharkinnoilta tietyissä tilanteissa. Intuitio harvoin johtaa hyvään lopputulokseen. Onnistumiset muistetaan, mutta huonot lopputulokset unohdetaan. Intuitio on yhtä luotettava kuin sattuma.

Lauantaina sain tietää, että Lohjan kaivossukellusonnettomuudessa kuollut oli minulle takavuosilta tuttu. Pappi, joka kirjoitteli blogeja Kotimaa24-palstalla samaan aikaan kuin minäkin. Vaihdoimme tuolloin tällöin mielipiteitä tai kommentoimme samoja juttuja. Hän oli selvästi järkevämmästä päästä siellä bloganneista ja keskustelleista. Tiukka uskovainen kristitty, mutta kykeni näkemään maailmaa laajemmalla näkökulmalla kuin uskovilla usein on tapana.

Mutta silti hän ilmeisesti sokeutui omista kyvyistään ja harkintakyky petti. Sukellusonnettomuudet johtuvat erittäin harvoin laitevioista. Sukeltajan oma harkinta ja toiminta ovat useimmiten syynä fataaliin lopputulokseen. Niin myös tapahtui Norjan Pluradalenin vuoden 2014 luolasukellusonnettomuudessa, jossa kaksi sukeltajaa menehtyi samalla sukelluksella, mutta erillisissä tapahtumissa.

”Sukellus pilkkopimeässä kalliomassojen puristuksissa ilman GPS-laitteiden apua edellyttää kovaa fysiikkaa, rautaista kanttia ja saumatonta yhteistyötä.”

Olen lukenut, että sukelluksessa ja varsinkin luolasukelluksessa vaaditaan erityisen lujia hermoja ja mielen hallintaa. Luolassa sukeltaminen on kaiketi kuin olisi toisessa maailmassa ja todellisuudessa. Ehkäpä ei ollut sattumaa se, että Heikki Leppä, viiden lapsen isä, aviomies, nuhteeton kansalainen ja arvostettu pappi, innostui sukelluksesta. Voihan olla, että pelkkä usko ei enää tuottanut riittävästi ylimaallisen kokemusta. Uskonnolliset äärikokemukset ovat vähän kuin huumetrippi. Matka toisessa ulottuvuudessa. Hän itse oli todennut: ”Sukellus on tietynlainen retriitti. Siellä näkee Jumalan luomistyöstä asioita, joita ei pinnalla näe.” Hänen lempivirtensä oli virsi 310. Siinä lauletaan: ”syvihin vesihin”.

Uskon, että luolasukelluksesta saa valtavasti, elämyksiä, adrenaliinibuustausta ja jokapäiväisen arjen yläpuolelle meneviä kokemuksia. Uskon, että siitä saa valtavasti uutta virtaa. Uskon myös, että se on kuin huumetta, jota täytyy saada lisää. Se tuottaa harrastajalleen kokemuksia omasta arjen yläpuolelle menevästä oman elämänsä sankaruudesta ja hybristä, ylimitoitettua itsevarmuutta. Tämä väärin arvioitu ja mitoitettu käsitys itsestä ja omista kyvyistä väärässä paikassa johtaa sitten usein onnettomaan lopputulokseen.

”Kauneimmat luolat olen nähnyt Meksikossa, mutta niihin on niin helppo sukeltaa, että melkein kuka tahansa pääsee sinne. Plura on toisenlainen.” Yksi Pluradalenin selvinneistä.

Luolasukellus on itsekästä. Se olisi sitä silloinkin, jos sukeltaja olisi täysin omillaan, ilman sukulaisia ja läheisiä, kavereina vain toiset luolasukeltajat. Onnettomuuden sattuessa toiset joutuvat tekemään jälkityön. Luolasukeltajat hakevat itselleen eeppisiä elämyksiä, mutta heidän läheisensä joutuvat jännittämään joka kerta kun omainen hyppää varusteissaan veteen. Ja monet sen viimeisen kerran. Niin tämä pappikin teki. Ehkä hän luotti siihen, että hänellä on varjelus matkassaan. Ei ollut.

Kuten ei ollut niillä kahdella, jotka jäivät Pluradalenin luolaan. Yksi tällä sukelluksella mukana ollut oli aiemmin todistanut kahta erillistä onnettomuutta, joissa kuoli sukeltaja. Muut olivat olleet todistamassa toista näistä, myös luolasukellusonnettomuutta. Vain vuotta aiemmin. Myös Heikki Leppä oli joutunut 2013 todistamaan sukeltajatoverinsa kuoleman vierestä.

Pluradalenin uhrien noutamisesta tehty ”Takaisin pintaan” -dokumentti on vastenmielinen. Typerä onnettomuus, itse aiheutettu, on estetisoitu ja otettu hyväksikäytön kohteeksi. Dokumentti näyttää kauniita ja ainutlaatuisia kuvia siitä toisesta maailmasta. Siinä on tarkkaan harkittu draaman kaari. Mutta. Uhrit on esineellistetty näitä noutamaan lähteneiden toverien sankaruudeksi ja dokumentintekijöiden omaksi taiteelliseksi effortiksi. Uhrien noutamisesta tehtiin seikkailukertomus. Dokumentilla on omat hienot nettisivut. Siellä lukee: ”Tarina hengenvaarallisesta operaatiosta ja pyyteettömästä ystävyydestä, jossa kaveria ei jätetä, edes oman hengen uhalla.” Sillä on myös facebook-sivu. Siellä uutinen: ”Excellent news for our friends in Denmark, Norway and Sweden! The critically acclaimed feature documentary DIVING INTO THE UNKNOWN is now available on iTunes and Google Play also in Sweden, Denmark and Norway with local subtitles.” Hip hoorey!

Heikki Lepän onnettomuutta Iltalehti kuvaili “traagiseksi”. Onko traagista sitten se, että keski-ikäinen mies lähtee jokseenkin tarpeettomaan oman elämänsä seikkailuun ja retriittiinsä riskit tietäen ja tulee menehtyneeksi siinä. Traagista on kyllä se, että omaiset, sukulaiset ja monet muut joutuivat kokemaan tämän ennenaikaisen ja turhan menetyksen, joka muutti koko heidän loppuelämänsä.

”Jos joskus pääsee sellaiseen luolaan, jossa kukaan ei ole käynyt koskaan, onhan se hauskaa.” Yksi Pluradalenin selvinneistä.

Teri Niitti ja imettämisen pyhä esineellistäminen

Teri Niitti on kuollut. 43-vuotiaana. Hän oli se stylisti, joka yhden harkitsemattoman somepäivityksen takia joutui puolen somemaailman sylkykupiksi. Hän nimittäin tuli paheksuneeksi tasan vuosi sitten erästä äitiä, joka imetti vauvaansa lentokoneessa. Terin mielestä tämä toimenpide pitäisi hoitaa sivussa, salassa, peitetysti tai muuten vain poissa silmistä. Säädyllisesti.

Tästä on siis vuosi. Kuten somessa on tapana, oli someraivo tsunaminomainen kaikessa hurjuudessaan ja päällekäyvyydessään. Ei pelkästään äläkkää ja raivoa, vaan myös niitä käsittämättömiä kuolemisen toivottamisia. Nythän siinä kävi niin. Teri Niitti sairastui jouluna, ei nähnyt enää kotiaan ja taival päättyi sairaalassa.

Miltähän kuoleman toivottajilta mahtaa nyt tuntua? Tietenkään kukaan ei ole kyennyt manaamaan Niitille fataalia sairautta, mutta pelkästään tällaisen fatvan sinkauttaminen vain siksi, että saa olla mukana lyttäämässä yhtä henkilöä, joka on syyllistynyt varsin arkiseen typeryyteen, on melkoista. Tietenkin Teri Niitin teko oli typerä. Hän otti kuvan imetyksestä ja jakoi sen imettäneeltä kysymättä julkisesti Instagramissa ja Facebookissa. Kuvatahan koneessa saa, mutta jos kuvassa on sivullisia, on korrektia kysyä lupa, jos sen aikoo julkisesti jossain esittää.

Niinpä homma niin sanotusti lähti lapasesta, kuten Docventuressa niin hauskasti sanotaan aina. Tai sitten hän ei tehnyt sitä typeryyttään, vaan saadakseen oman 15 minuutin julkisuutensa ja ehkä vähän enemmänkin. Sen jälkeenhän kaikki, jotka nettitiedotusvälineitä seurasivat, tiesivät kuka Teri Niitti on. Itsekään en ollut kuullut koko kaverista mitään tuota ennen.

Somessa kehotettiin Niittiä mm. ampumaan itsensä, hirttäytymään ja syömään paskaa. Tätä jatkui puoli vuotta, kenties jopa näihin aikoihin saakka. En ihmettelisi, vaikka jossain joku somessa riemuitsee, että oikeus tapahtui. Eikä raivo pysyttäytynyt pelkästään Teri Niitissä, vaan hänen 80-vuotias äitinsä sai oman osansa: häntä epäiltiin prostituoiduksi ja alkoholistiksi. Näin 100-vuotiaassa hienossa maassamme, missä pitkä itsenäisyys, vapautemme puolesta käydyt taistelut ja maamme hyvinvoinnin rakentaminen on jalostanut kansastamme jaloa ja yhtenäistä.

En tiennyt Teri Niitistä oikein mitään. Vuoden takainen juttu unohtui nopeasti. Tänään jouduinkin miettimään, mistä se nimi oli tuttu. Se tietysti johtuu siitä, etten juuri seuraa TV-ohjelmia, joissa hän on toiminut stylistinä, enkä juuri lue julkkisjuoruja. Ja tästä tullaan siihen, että Teri Niitti oli tekemisissä maailman kanssa, jossa visuaalinen esteettisyys on kaiken ydin, motiivi ja päämäärä. Tässä maailmassa, josta tiedän yhtä vähän kuin poliitikot köyhien arjesta, tiedonvälittäjänä toimivat lähinnä Sub, MTV3, Nelonen ja muoti- sekä sisustuslehdet. Ja tietysti iltapäivälehdet. Siinä maailmassa kaksoisstandardit kukoistavat ja kaksinaismoraali on normi ja alan elinehto. Siinä maailmassa pärjäävät ihmiset, jotka ovat kauniita ja jotka eivät vaivoja säästele sen tykö tuodessaan ja haastatteluissa muistavat aina todeta, että ”sisäinen kauneus on tärkeintä”. Mutta en siis tiedä, kokiko Niitti oikeasti imettämisen lentokoneessa törkeänä ja vaati peittämistä huivilla vaiko hakiko hän vain huomiota.

Se, mistä someraivo nousi, on ilmentymä kaksinaismoraalista. Varsin monet kiusaantuvat tai paheksuvat julkisissa tiloissa imettäviä äitejä, mutta samalla katsovat kiinnostuneina ohi kulkevia vähäpukeisia naisia ja klikkaavat joka kerran nettilehdestä otsikon, jossa jollain Kardashianilla tms. ”näkyy läpi” tai ”sattui moka”. Tietysti Teri Niitti oli myös alalla, jossa malleilla pitää näkyä vähän enemmän kuin Marttaliitto suosittelisi. Kyse on jonkinlainen madonna-ilmiö. Äiti nähdään pyhänä olentona, joka häpäisee äitiyden korkeimman ihanteen, jos tissi näkyy pikkuisenkin pyhässä toimituksessa, imettämisessä. Tässä on kyse naisen esineellistämisestä. Nuori nainen vähäpukeisena edustaa narratiivia, fantasiaa, jossa mies on vapaa, komea, uros, jolla on kaikki paritteluun valmiit naaraat käytettävissään. Äiti edustaa myyttiä elämän synnystä, aikojen alusta ja puhtaudesta. Rinta muuttaa merkitystään tyystin. Tavallinen äiti, arkisen ihmiskunnan lisääntymisen välitön suorittaja, on usein yhtä esineellistetty kuin Neitsyt Maria uskovaisten keskuudessa. Neitsyt Maria -myytistä ilmeisesti tämä äitiyden pyhä esineellistäminen onkin lähtöisin. Millään muulla lajilla kuin ihmisellä tällaista ei esiinny. Kuten ei uskontojakaan. Imettämisen peittämisvaatimuksessa toimii vähän sama periaate kuin islamin huivi- tai burkavaatimuksissa.

Ne, jotka vetivät herneen nenäänsä ja alkoivat raivoamisensa Teri Niitille somessa, paljastivat oman taipumuksensa esineellistämiseen. He saivat tästä imettäjästä kimmokkeen suoltaa pidäkkeettömästi törkyään someen ja osoittamaan maailmalle oman besserwisseriytensä ja oikeamielisyytensä. Todennäköisesti näistä suurin osa pälyilee hämmentyneesti muualle imettävän äidin kohdatessaan.

Rock´n roll can never die

Monet meistä ajattelevat huomaamattaankin fatalistisesti ja taikauskoisesti. Kaikelle täytyy olla merkityksensä. Monet tuomitsivat vuoden 2016 julmaksi vuodeksi. Sellaiseksi siksi, että tapahtui ilmeisen paljon uskonnollis-kansallis-fanaattisia julmuuksia, irrationaalista väkivaltaa, tuhotöitä ja ihmisarvon riistämistä, mutta erityisesti siksi, että kulttuuri- ja rockpuolella tuoni niitti erityisen paljon. Siltä ainakin tuntuu.

Todellisuudessa kaikkina aikoina on tapahtunut silmittömiä julmuuksia, käsittämättömiä sotimisen mukanaan tuomia kauhuja ja taiteilijoita ja muusikoita kuollut. Rock´n roll fame on miehitetty moniailla nimillä, jotka ovat olemassa enää vain niminä ja musiikillaan. Elokuvataivas on täynnä tähtiä, jotka loistavat enää filmografioissa, tv-ruuduilla, tietsikkanäytöillä ja elokuva-arkistojen kankailla.

David Bowie, Prince, Leon Russell, Keith Emerson, Greg Lake, Leonard Cohen, Rick Parfitt, George Michael, Punaisen armeijan kuoro. Meiltä vaikka Pentti Siimes, Jouko Turkka, Kalle Holmberg, Kristiina Elstelä. Siinä pieni otos musiikin ja kulttuurin nimiä, jotka muuttuivat pelkiksi nimiksi tai legendoiksi. Monen huomaamatta meni muuten joku aika sitten Elviksen kitaristi, Scotty Moore.

Rocktähtiä meni monta. Mutta lienee niin, että elämme nyt aikaa, jolloin rockin dinosaurusten sukupuuttoon kuoleminen varsinaisesti alkaa. Rock alkaa olla jo varsin wanha musiikinlaji ja sen kuuluisimmat tekijät iässä, jolloin tuoni korjaa satoaan ilman sen kummempaa ihmettä. ELP:n kosketinsoittaja Keith Emerson oli 71-vuotias, kun hän kesällä itse päätti päivänsä ampumalla itsensä. Hänen pitkäaikainen bändikaverinsa Greg Lake menehtyi syöpään 69-vuotiaana. David Bowie myös 69-vuotiaana syöpään. Tietysti ihmiset nykyisin elävät paljon pitempäänkin, mutta lusikan nurkkaan heittäminen ei ole tuossa iässä mitenkään tavatonta. Kun ikää kertyy, on ikävien sairauksien ilmaantuminen aina vain todennäköisempää.

Kevyt musiikki, johon rock useimmiten aiheettomasti luetaan, varsinkin kun se ei ole niin kevyttä eikä aina niin viihteellistä, on musiikinlaji, johon yleensä yhdistyy raskaat huvit ja tanakat viihtymisaineet. George Michael ja Prince kuolivat huumeisiin. Niin myös Carrie Fisher. Tähtien sodan prinsessa Leia. Kokaiini, jota Michael ja Fisher olivat imuroineet kuin imuruoppaajat, on oivallinen aine hankkia sydänkohtaus. Sen kohtuukäyttäjilläkin on korkea verenpaine, sydänlihas heikentynyt ja valtimot jäykistyneet. Vaikka elämä tappaa, tekee kokaiini sen vielä tehokkaammin. Princellä oli eri kemikaali, jota hän epähuomiossa tuli vetäneensä överisti. Hyvin arkipäiväistä narkkipiireissä. Mutta Prince sentään. Ei Prince voi kuolla niin typerästi ja arkisesti. Myönnän, että itselläni oli vaikeuksia saada uutinen Bowien kuolemasta tajuntaani. Bowie ei ollut minullekaan tavallinen ihminen, vaan jotain arjen yläpuolella olevaa.

Lemmy kuoli juuri ennen kohtalon vuotta 2016. Ei hänen kaatumistaan voi pitää kummana, jos hänen vapaa-aikansa kuin myös työelämänsä pääasiallisin stimulantti oli Jack Daniels viski. Ja toisinaan LSD ja amfetamiini. Pullo viskiä päivässä lähes 40 vuotta. Kuolinsyy: eturauhassyöpä sekä sydämen vajaatoiminta. Syöpä olisi ollut hoidettavissa, mikäli olisi havaittu ajoissa. Mutta ei Lemmy turhista lääkäriin mene. Ilman syöpää maksa tai haima olisi kaiketi silti räjähtänyt.

Juice Leskinen kuoli 56-vuotiaana hoitamattomaan diabetekseen. Sen syy, kuten monien muiden hänen kehonsa vaurioiden, oli vuosikymmeniä jatkunut, välillä aivan tolkuton, dokaaminen. Juicen viimeiset sanat tässä maailmassa olivat: ”anna viiniä”. Alkoholistit tapaavat kuolla ennemmin kuin myöhemmin. Meitä ei kummeta yhtään, jos joku doku vetää oikoseksi. Alkoholisti eivät kuole viinaan, vaan viinan heikentämään kehoon iskemään sairauteen. Juice oli alkoholisti. Mutta hänen kuolemansa oli sairaskertomusta suurempi.

Puna-armeijan kuoron katastrofi tapahtui yksinkertaisesti siksi, että kone, Tupolev Tu-154, oli jo iällä ja se olisi pitänyt romuttaa jo aikaa sitten. Siviilikäytöstä se olikin jo poistettu. Sen siivekkeet eivät toimineet kunnolla. Ehkä niitä ei edes tarkistettu ennen nousua, kuten ne pitää aina tarkistaa. Harvat silti muistivat sitä, mitä tekemään kuoro oli menossa: viihdyttämään Venäjän lentäjiä, jotka viime aikoina ovat pommittaneet siviilejä ja sairaaloita tuusan nuuskaksi.

Voi olla, että vaikka Neil Young lauloi 70-luvun lopulla, että ”rock´n roll can never die”, niin se kuolee kuitenkin. Ainakin siirtyy marginaaliin. Neil Young on nyt 71-vuotias. Rock alkaa olla dinosaurus ja kuten evoluutiossa, se tulee väistymään toisten lajien tieltä. Väistyminen lienee alkanut. Voi olla, että nykyiset hip hopparit, räppärit ja teknobiittailijat kuolevatkin aikanaan yli 100-vuotiaina, kun lääketiede on kehittynyt, syövät kokonaan parannettavissa ja kokaiinin ja muiden taikatomujen väsyttämät pumputkin korjattavissa tai korvattavissa teknopumpuilla. Mutta sitä ennen vanhenevat rokkarit kuolevat sairauksiin, viinaan ja huumeisiin. Oikeasti eikä feikisti, kuten Elviksestä ja Michael Jacksonista on sadat nettisivut juttuja täynnään.

Ennustus: Tänä vuonna 2017 Rocktulee merkittäviä rocktähtiä jättämään maalliset listasijoitukset. Monet heistä yllättäen ja järkyttäen.

Tähän juttuun inspiroi Sniif Mistikan jakama Judy Annen (josta en tiedä oikein mitään) kirjoittama juttu:  http://tinyurl.com/hkyscg9