Vaikka en ole mikään
kirjallisuuskriitikko, en terrorismin, poliittisen aivopesun, kristinuskon enkä
armon asioiden asiantuntija, kirjoitin edelliseen blogitekstiini arvion Kim
Huyn Heen (todennäköisesti jonkun haamukirjoittamasta) kirjasta ja totesin siitä,
että kirjassa on esitetty kristinuskon allegoria, kristillisen armon julistus
ja vielä päälle päätteeksi tuhlaajapojan tarina sovellettuna.
On hyvin ymmärrettävää,
että Kim Huyn Hee silloin aikanaan armahdettiin, vaikka hän oli syyllinen 115
ihmisen kuolemaan. Hänhän oli lähinnä Pohjois-Korean hallinnon käyttämä ohjus.
Voiko sellaista, joka on tehnyt tekonsa kauko-ohjatusti, aivopestysti ja
hyvässä uskossa tekonsa oikeutukseen, tuomita kuolemaan, tai sulkea
loppuiäkseen tyrmään? Häntähän pidettiin itse asiassa syyntakeettomana, vaikka
ei suljettukaan vankisairaalaan tai ohjattu pakkohoitoon, kuten meillä Suomessa
syyntakeettomat tappajat.
Mutta jos tämä olikin
itse sisäistänyt koko pohjois-korealaisen eetoksen ja oli aidosti ja
tietoisesti tekemässä pahuuksia, ja se olisi tullut kuulusteluissa esiin, niin olisiko
armo silloin käynyt oikeudesta? No ei. Hänet olisi ilman muuta teloitettu. Armo
ei olisi käynyt siitäkään huolimatta, vaikka tuomarit ja valamiehistöt olisivat
itse olleet uskovaisia kristittyjä. Kristinusko perustuu nimenomaan armolle.
Sen sanoma on armahtaminen.
Nyt meillä on
tapahtunut teko, jota epäillään terroristisessa tarkoituksessa toteutetuksi. Se
äänekäs joukko suomalaisia, joka on kommentoinut eri some-alustoilla tapausta,
ei antaisi mitään armoa tälle marokkolaiselle. Antavatko kristityt? Mutta sitä
ennen pitää pohtia sitä, oliko tämä puukottaja mielenterveystapaus vai fundamentalistisen
”kuolema vääräuskoisille” -eetoksen sisäistänyt oikea terroristi. Sitä ei vielä
tiedetä tai ole kerrottu meille. Mutta riippumatta siitä, minkä tuomion tai
hoitoonohjausmääräyksen tämä tuleekaan saamaan, voi kukin miettiä sitä, miten
armo toimisi tässä tapauksessa. Kuka antaisi armon käydä oikeudesta täällä maan
päällä, vai täytyisikö tuomion langettaminen jättää tuon puoleiseen? Armosta
tuskin kukaan täällä puhuisi. Ei silloin, jos hän on syyntakeinen, eikä
silloinkaan, jos hän on syyntakeeton. Mielenhäiriöistä ei arvioida armon
kriteerein, vaan tämä on hoitotapaus. Mutta jos tämä oli teon tehdessään
mielenhäiriöinen, niin miten Ylin Tuomari määrittelisi tapauksen, kävisikö armo
oikeudesta, vaikka puukottaja ei tunnustaisikaan Jeesusta Jumalan pojaksi, vaan
pitäisi tätä vain yhtenä profeettana? Lankeaisiko armo vasta, jos tämä itse
lankeaisi polvistumaan ja tunnustamaan Jeesuksen armahtajakseen?
Monet kristityt haluavat omia armon omasta uskontojärjestelmästä nousevaksi
arvoksi. Näille kristityille armoa ei ansaita teoilla, vaan uskolla. Ei auta,
vaikka kuinka tekisi hyviä tekoja, jos ei usko siihen, että vain Kristuksen
kautta ansaitsemme armon. Kristinuskossa armo on ulkoistettu. Anteeksianto on
meille ansaitsematta ylhäältä lahjoitettu. Olemme läpeensä pahoja ja ilman
armoa hukassa. Tähän kytkeytyy myös niin ikään ulkoistettu moraali. Monet
kristityt ovatkin siinä vakaumuksessa, että ilman kristinuskoa täällä
rehottaisi täysi barbaria, moraalittomuus ja anarkia. Eivät kaikki, mutta
monet, joiden kanssa olen vuosia keskustellut. Raamattu kertoo Jeesuksen sanoneen, että
kirjainkaan laissa ei muutu, tarkoittaen Vanhaa Testamenttia ja über-ankaraa
Mooseksen lakia. Mutta sitten hän toimi itse vastoin sanojaan jakaen armon
sanoja ja armahtaen itsekin syntisiä, kuten sen yhden avionrikkojan (naisen),
joka siis Lain mukaan olisi pitänyt kivittää.
Espoon piispa Tapio
Luoma totesi muutama vuosi sitten, että "selittämätöntä pahuutta on".
Hän tarkoitti sillä ilmeisesti pahuuden henkivaltoja. "Pahuus on sellaista,
joka on kiinni meissä. Kuuluu kristilliseen uskoon, että emme voi ulkoistaa pahuutta,
vaan se on meissä itsessämme. Sen takia on olemassa armo ja
anteeksiantamus." On mielenkiintoista, että kristityt ulkoistavat armon ja
anteeksiannon, mutta sisäistävät pahuuden MEIDÄN ominaisuudeksemme
Minulle armo
tarkoittaa inhimillistä anteeksiantamista ja hyväksymistä, mikä on universaalia
ja jo ennen kristinuskon keksimistäkin hyväksi havaittu yhteisöllinen
käyttäytymistapa. Se on oleellinen edellytys yhteisön toimimiselle ja
selviämiselle. Armon antaminen myös itselleen on yhtä tärkeää kuin yhteisön
suoma armo. Lainaan fb-seinälläni kommentoinutta Markku Hirniä: "Mehän tarkkailemme olemistamme ja jos
emme yllä sisäisiin ihanteisiimme, niin häpeämme ja jos teemme satunnaisia
erehdyksiä, niin tunnemme syyllisyyttä. Kyky armahtaa itseään arkipäivässä on
kaikille toivottava ominaisuus”. Näin suunnilleen emotionaalisesti
normaalisti kehittyneet yksilöt.
Kyky käsitellä omaa
syyllisyyttä ja armoa on myös edellytys armon saamiselle. Jos henkilö on
sellainen, joka ei kykene armoa vastaanottamaan tehtyään jonkun pahan teon, on
tämä todennäköisesti hoitoon ohjaamisen tarpeessa. Tai suljettava jonnekin
loppuiäkseen. Tällaisia psykopaatit tai narsistisesti luonnehäiriöiset yleensä
ovat. Jos Turun puukottaja ei tekoaan kadu, niin hän on joko psykopaatti tai
kiihkeä fundamentalisti. Mutta eikö hän jälkimmäisessäkin tapauksessa olisi
sairas?
Toisen maailmansodan
jälkiselvittelyissä Natsi-Saksan jäljelle jääneet johtajat tuomittiin
vankeuteen tai hirtettiin armotta. Syyttäjinä olivat ne, jotka sodan kestäessä
massamurhasivat Saksan ja Japanin siviilejä, vaikka kumpikin maa oli jo
polvillaan. Armotta. He itse eivät joutuneet oikeuteen. He eivät tarvinneet armoa,
elleivät mahdollisesti sitten joskus unettomina suden tunteina. Suurin osa
sotapäälliköistä ja valtiomiehistä, jotka sumeilematta lähettävät pommittajat
ja tykistöt siviilejä tappamaan, ovat kokeneet armoa, tavalla tai toisella ja ovat
kasvaneet jotakuinkin normaaleiksi ihmisiksi, viettäneet tasaisen ja
kutakuinkin onnellisen lapsuuden. Armo heille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti