Kannustinloukku

Kannustinloukku on metka ilmaisu. Se aivan kuin ilmaisee, että loukkuun jäänyt jää kannustuksetta tai tälle on muuten käynyt ilman omaa syytään jotenkin köpelösti. Niinhän ei ole, että ilman syytään, vaan nimenomaan omaa syytään on loukuttunut ja hirveään tilaan joutunut.

Kannustinloukku -sanaa käytettiin tiettävästi ensimmäisen kerran v. 1994, kun ensimmäinen oikea kunnon porvarihallitus, se Esko Ahon, työskenteli ja työsti ongelmia. Ja yritti ratkoakin niitä. Silloin oli myös sana köyhyysloukku. Mutta se kuulostaa niin rumalta, ettei sitä nykyisin kehdata käyttää. Aivan samoin kuin Suomi 100-juhlavuoden kolikossa näytti rumalta punaisten teloituskuva. Jotkut asiat nyt vain eivät ole korrekteja.

Nykyisin sanaa käyttävät suomen kielen dosentti Vesa Heikkisen mukaan eniten Petteri Orpo ja Ben Zyscowicz (kok), Sari Essayah (kd), Jari Lindstöm ja Pirkko Mattila (ps). Sitten seuraavat demarit, keskusta ja muut. Kannustinloukku on hirveä tila, johon kenkään ei pidä joutuman. Se on limbo, markkinatalouden teologian välitila laiskoille ja kunnottomille, työhön vielä kykeneville, mutta siihen viitsimättömille, kun yhteiskunnan etuudet vetävät mustan aukon lailla sohvan pohjalle.

Kannustinloukku on termi, jolla tarkoitetaan käytännössä ja oikeasti sitä, että me kunnon kansalaiset kustannamme liian suuret sosiaalituet niille vähemmän kunnollisille kansalaisille, niille laiskajaakoille ja sosiaalipummeille, että nämä viitsisivät hinautua duuniin. Mitäs sitä, kun työkkärit kulkee ja fattasta saa.

Mutta miten ahtaa yli 300.000 työtöntä vain muutamaan kymmeneen tuhanteen työpaikkaan, joita niitäkin on kerrallaan vain jokunen tuhat auki? Ja tosiasiassa suurin osa näistäkin on puoliyrittäjämäisiä höpöhöpöhommia provisiopalkalla. Monet eivät liene tietävän, että usein työttömällä on karenssin vaihtoehtona siirtyä ns. kevytyrittäjäksi, jossa työeläkkeenkin saa hoitaa itse. Työllistävä yritys välttyy tyel-maksuilta, työtön puoliyrittäjä hoitaa itse yrittäjäeläkkeen. Lisäksi saa ilokseen yrittäjän riskin ja menettää työttömyysturvan.

Kuntaliiton selvityksen mukaan kahdeksan kymmenestä pitkäaikaistyöttömästä on hyvin motivoitunut työllistymään. Ne kaksi ovat niitä, joista ei olisi juuri iloa missään työpaikassa. Näitä on, valitettavasti. Yhtä valitettavaa on, että me porvarit niputamme kaikki työttömät samaan kastiin, työtä vieroksuviksi laiskimuksiksi ja luusereiksi. Kokoomuksen retoriikkaan kannustinloukku sopii hyvin kuin nenä Häkkäsen päähän. Heidän eetoksessaan jokaisella on mahdollisuus edetä elämässä ja vaurastua. ”On vain itsestä kiinni mitä teet elämälläsi”, kuten uusi uljas oikeusministerimme (kok) vastikään saarnasi.

Mutta ei kannustinloukkujen purkaminen vain köyhiin ulotu. Hyvätuloisiakin kyllä muistetaan. Yritystuet ovat mainio kannustin. Näitä tukia saavat jo hyvin menestyvät yritykset, eivät mitkään kukkakaupat ja kulman pitseriat. Niiden yhteissumma vuodessa onkin kannustavasti enemmän kuin sosiaalituet. Hallintarekisteri on myös hyvä kannustin osakesijoittajille. Perussuomalaisetkin, köyhien ja pienten puolustajat, ymmärtävät hyvin nyt sen tärkeyden, että dynaamiset osakesijoittajat voivat hyvin edelleenkin ja voivat hieman keventää verotaakkaansa. Hehän tämän maan köyhät ruokkivat. Unohtakaamme tässä se, että kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n talousasiantuntijat ovat todenneet, että maissa, joissa tuloerot ovat korkeat, on heikko talouskasvu. Ja että progressiivinen verotus ja hyvätasoinen sosiaaliturva eivät heikennä BKT:n kehittymistä. Eikä siis niin kuin me kokoomuslaiset olemme luulleet, että pöydältä kyllä varisee.

Autoveroa lasketaan jälleen. Puolen vuoden päästä 50 miljoonalla eurolla ja koko hallituskauden aikana yhteensä 185 miljoonalla eurolla. Tämä on siis se summa, jonka valtio menettää subventoidessaan hyvin toimeentulevia ja muita, joilla on varaa ostaa auto uutena. Näin kannustetaan kauniit ja rohkeat vaihtamaan uuteen ja ”vähäpäästöiseen” autoon. Mutta ei tämä haittaa valtion taloutta. Valtionvarainministeriö, poliitikot ja monet ns. asiantuntijat pitävät itsestään selvänä, että ajoneuvo- ja polttoaineverojen korottamisella lisätään tulevaisuudessa ”erityisesti suuripäästöisten autojen käyttökustannuksia”. Ja sama suomeksi: autojen käyttöverot nousevat ja erityisesti siellä vanhemmassa päässä. Eli niiden vanhojen sutkujen kohdalla, joihin vähemmän hyvin toimeentulevat saavat tyytyä.

Toimelias hallituksemme keksii koko ajan uusia kannustimia työttömille: pian täytyy hakea kolmen kuukauden kuluessa 12 työpaikkaan, oli sitten omaa alaa tai ei ja oli se sitten missä vain. Tässä työttömien loukusta pois kannustuksessa ajettaneen vain työnantajat ja työnhakua valvovat virkailijat loukkuun. Sellaiseen loukkuun, että siinä on oksat pois ja vähän juuriakin. Pian työnantajilta loppuvat kirosanat hallitusta kohtaan saadessaan kymmeniä työhakemuksia viikottain. Samoin työvoimabyrokraatit eivät työpaikkoja työttömille enää ehdi välittää työttömien kuukausittaisten työnhakuvelvoitteiden täyttymisen valvomiselta.

Pori uuteen nousuun. Brändäys

Sain työsähköpostiini kutsun Poria brändäämään päiväksi, jolloin oli luonto- ja ympäristövaikuttajien vuoro. Työpaikkani toimii kulttuurin saralla, joten kutsu juuri tähän keskusteluun oli vähän hassu. Mutta mielenkiintoinen. Edellislauantaina oli kulttuurivaikuttajien vuoro, mutta itse olin poissa paikkakunnalta sattumalta ns. kuluttamassa kulttuuria. Siinä me sitten olimme, Poris-toimistolla, brändiuudistuksen tilapäisessä tukikohdassa, muutama keskusteluun kutsuttu ja jokunen kadulta tullut. Mietimme Poria, mielikuvia siitä, ympäristötekoja ja mielleyhtymiä sanasta Pori ja miten ulkopuoliset kokevat Porin. Lähes kaikki pöydän ympärillä istuneet luettelivat kaikkia niitä kivoja asioita Porista. Kaikkihan ne tietävät: Yyteri, kirvatsi, karhu. Jne.

Pori siis uudistaa brändiään. Mutta mitä se brändi tarkoittaa? Onko sillä tarkoitus kertoa jotain siitä mitä oikeasti on, vaiko vain herättää mielikuvia ilman varsinaista totuuspohjaa? Kutsusta kävi huolestuttavasti ilmi keskustelun tarkoitus; ”ei ole koskaan turhaa levittää hyvää ja saada paikalliset huomaamaan, kuinka paljon hienoja juttuja meillä täällä Porissa jo on”. Onhan meillä Porissa paljon hienoja juttuja ja paikkoja. Kauniita näkymiä ja interiöörejä. Mutta silti: mitä minulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta Pori? Kuten keskustelussa totesin, niin tori. Kaikessa tyhjyydessään ja rumuudessaan. Niin DDR:laista interiööriä ei maassamme liene.

                                         (alinna sama näkymä puistona)

Brändillä haetaan imagoa, joka on mielikuva, joka perustuu hatarasti todellisuuteen. Brändi tehdään. Se tehdään tekemällä ja väännetään väkisin. Kestääkö sellainen? Minusta brändin pitäisi muotoutua tekemisten ja valintojen kautta itsestään. Keskustelun aihealueena oli siis luonto ja ympäristö. Luonnon merkitys on jo ymmärretty ja luontoa on jo varsin pitkään suojeltu ympäristölainsäädännöllä. Muistan hyvin, minkälainen haiseva viemäri Kokemäen joki oli. Sitä nimitettiinkin Kokkeliksi. Mutta rakennettu ympäristö onkin sitten jotain muuta. Kaavoitus ja rakennusyhtiöt ovat pitäneet hyvin huolta siitä, että rakentamisen kerroksellisuutta on tuhottu Porissa ja muualla ja tuhotaan edelleen. Kaavoitus on hyvä väline hävittää kivijalkaliikkeet keskustasta ja keskittää asiakkaat ostoshelvetteihin. Keskusta taas täytetään asuinkerrostaloilla, mutta sellaisilla, joihin vain maksukykyisillä on asiaa. Keskustaa onkin kehitetty lähinnä hyvin toimeentulevien ehdoilla. Suomi-Areenan kaupunkikeskustelussa v. 2013 juontaja kysyi yleisöltä, onko kaupunkisuunnittelussa kuultu kuntalaisia riittävästi. Vain neljä kättä nousi ylös.

Viime vuosikymmenien kaupunkikehitys on ollut menetettyjen mahdollisuuksien historiaa. Menetettyjen bränditekijöiden historiaa. Porin kulttuuriväki tarjosi visioita ja ajatuksia Karhukortteliin eli entisen Porin oluttehtaan alueelle. Sinne olisi saanut hienon alueen, jossa olisi ollut käsityöläis-, taide- ja pienteollisuuspajoja, esiintymisareenoja, tiloja harrastaa ja tavata muita muuallakin kuin marketeissa, pieniä ravintoloita ja kahviloita ja mitä vain. Annis on nyt keskustan ainoa kulttuuriharrastustila, mutta sen tilat ovat täynnä. Annikseen piha aidattiin viime syksynä. Se ei oikein hyvin edusta ”yhdessä” -eetosta, mikä on maamme 100-juhlavuoden teema.

Nyt Karhukorttelista tulee Karjaranta II, jossa on kerrostaloja niin lähellä toisiaan, että vastapäisestä asunnosta näkee ilman kiikareita, mitä teet iltapalaksesi. Tai makuuhuoneeseen. 

Liisankadun tontit ovat tuorein esimerkki menetetystä mahdollisuudesta. Vaikkei talot niin järin arvokkaita sinänsä olleet, niin ne olisivat muodostaneet poikkeuksellisen interiöörin kaupunkikeskustasta monine käyttömahdollisuuksineen. Nyt paikalle tulee korkea kerrostalo, Elisabet, jonka yksiöidenkin hinnoilla saisi esikaupunkialueelta ison omakotitalon. Oman työpaikkani 100-vuotias kaunis puurakennus ja pihan päärynäpuut antoivat tilaa uljaan Eurooppa-korttelin betoniselle pysäköintihallille. Kaunista. Tehokasta. Urbaania.

 

Keskustelussa nousi esille myös Reposaaren konepajaranta hyvänä ympäristötekona. Sehän olikin ruma rytöläjä. Sen silloisella haltijalla ei ollut voimavaroja panna aluetta kuntoon. Paikka lanattiin ja tilalle nousi toinen toistaan kummallisemman näköisiä ja kalliita huviloita. Paikalla olleella telakalla muuten rakennettiin sotakorvausaluksia Neuvostoliitolle. Reposaaressa toimi 1800-luvulla laivaveistämö. Paikassa olisi ollut historiaa ja perinteitä. Alueelle ehdotettiinkin puuvenetelakkaa veistämöineen, korjaamoineen, näyttelyineen kaikkineen. Jos se olisi toteutunut, niin kuinka paljon Reposaaressa olisikaan kävijöitä ympäri Suomen? Nyt puoliautiota ja absurdin näköistä huvila-aluetta ei juuri kukaan käy katsomassa.

Porissa on menetetty monia bränditekijöitä talouden ahnaalle alttarille. On tehty antibrändivalintoja. Mutta mahdollisuuksia on vielä. Kannatan ajatusta siitä, että torista tehtäisiin puisto. Sinne mahtuisi siltikin torikauppaa. Varsin halvalla saataisiin nykyisen itä-saksalaisen ankeuden tilalle viihtyisä keidas. Aivan varmasti brändi juttu.