Sata vuotta sisällissodasta - yhä sitä käydään

Kävin Ahlströmin ruukin museossa Noormarkun kuuntelemassa esitelmän sisällissodan tapahtumista Ahlströmiä koskien. Toinen esitelmöitsijöistä kertoi vastikään Lounais-Suomen uutisissa aiheesta. Hän, kuten se toinen, jota itse olin kuuntelemassa, kertoi kauheasta tapahtumasta Noormarkusta, mikä on jäänyt sisällissodan yhdeksi tunnetuimmista veriteoista. Nimittäin Koliahteen veriteko, jossa 16 Ahlströmin pääkonttorin henkilöstöön kuulunutta ja Ahlströmin ruukin isännöitsijä Rafael Ahlström, ammuttiin. He molemmat käyttivät tapahtumasta nimeä joukkomurha. Esitelmässä kerrottiin vielä, että teon olisi määrännyt Noormarkun esikunnan päällikkö Aksel Aarre.

Tapahtumasta ei ole absoluuttisen varmoja tietoja, että mitä siellä tapahtui, mutta Olli Korjuksen ”Kuusi kuolemaantuomittua” -kirjassa esittämän mukaan ampujien kertomukset oikeudessa antavat varsin järkeen käyvästi olettaa, että kyseessä oli pelkkä onneton ja sekasortoinen tapahtuma, kuten sodissa usein on tapana. Vankeja oltiin marssittamassa Poriin rautatieasemalle. Kuljettiin ryhmittäin. Edestä kuului yksi laukaus ja vangit ilmeisesti yrittivät karkuun ja saattajat alkoivat ampua näitä. Aksel Aarre oli kyllä tiettävästi määrännyt ampumaan vangit, JOS nämä yrittäisivät pakoon. Ensimmäinen laukaus ammuttiin joko siksi, että yksi vanki olisi yrittänyt saada asetta käsiinsä, yrittänyt karkuun tai sitten juuri Rafael Ahlström ammuttiin kostoksi muutamaa viikkoa aiemmin tapahtuneesta Varkauden 90 punaisen joukkoteloituksesta, joka tunnetaan nimellä Huruslahden arpajaiset. Suuri osa teloitetuista oli Ahlströmin työläisiä.

Ahlströmin pääkonttori toukokuussa 2015. Siellä punaiset pitivät päämajaansa (kuva YR).

Kun Noormarkun esitelmässä puhuja ilmoitti, etteivät he tätä esittelyä laatiessaan asettautuneet kummallekaan puolelle, oli esittelyssä lievästi Ahlströmin puolen asettautuminen kuitenkin havaittavissa. Kun Koliahteen tapauksesta käytettiin sanaa joukkomurha, niin oliko se sellainen, kun kyseessä oli kouluttamattomien, väsyneiden ja juuri vähän aikaa sitten Pomarkussa kovia kokemaan joutuneiden typerä ylireagointi? Jos Rafael Ahlström Koliahteella tapettiin kostoksi, niin silloin tulee miettiä, pitäisikö tapahtumaan kytkeä se Huruslahden arpajaiset, joukkoteloitus, joukkomurha? Murhiahan ne teloitukset olivat. Molemmin puolin. Myös ne punaisten teloitukset, jotka tehtiin Ahlströmin alueella, kun valkoiset olivat saapuneet sinne. Nuorimmat murhatut olivat 12- ja 14-vuotiaita lapsia. Kahdeksasta teloitetusta ainakin kaksi ei ollut ollut mukana aseet kädessä, mutta koska nyt olivat sosialidemokraatteja, niin kelpasivat teloitusrivistöön. Näin tapahtui monessa pitäjässä. Meillä Suomessa vain 100 vuotta sitten.

Koliahteen tapahtumat tapahtuivat linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä 70-luvulla vain viitisenkymmentä vuotta myöhemmin asuimme. Ahlströmin ruukin alueella on Kolin uimaranta, missä 70-luvun alussa kävin uimakoulua maisteriksi koskaan valmistumatta. Siinä varsin lähellä tehtiin se joukkoteloitus, jossa myös se ikätoverini tapettiin.

 Kolin uimaranta ja sauna-pukuhuonerakennus toukokuussa 2015.
Rakennus on sama kuin uimakoulussa tuolla käydessäni (kuva YR).

Satakunnan Kansassa 23.1. on Erkki Teikarin kolumni, ”Todennäköisin vaihtoehto”, jossa hän antaa muiden taakse piiloutumalla ymmärtää, että se vallankaappausyritys johtui vasemmiston radikalisoitumisesta ja aikaa myöten Neuvostoliittoon liittymisen tarkoituksesta, ei yhteiskunnallisista ristiriidoista ja kohtuuttomista työehdoista. Kolumnissa mainittiin, että Turun Sanomien Hannu Miettunen kirjoitti 4.1. Turkkarissa, että ”olisi naivia kuvitella, että ruumiskasa olisi ollut pienempi punaisten voittaessa”. Merkillistä valkopesua vieläkin hyvin porvarilliseksi muodostuneessa markkinatalouden maassa. Aivan kuin puolusteltaisiin sitä käsittämätöntä kuolleitten määrää, mitä sisällissota aiheutti punaisten keskuudessa.  Sodan jälkeen yli 12.000 punavankia kuoli vankileireillä, nälkään, sairauksiin ja teloituksiin ja leirityksen jälkeenkin, kun elimistö petti nälkään näännyttämisen jälkeen.

Teikari kertoo, että koska meillä on vain yksi historia, ovat muut vaihtoehdot teoriaa. Hän hyväksyy sen, että sodasta käytetään sanaa sisällissota. Mutta sitten myöhemmin hän kirjoittaa, että koska Jyrki Vesikansa Iltalehdessä 5.1. oli todennut, että punainen Suomi olisi todennäköisesti liittynyt v. 1922 perustettuun Neuvostoliittoon. Ja siksi meillä käytiin siis myös vapaussota. Siis muodossa käytiin, eikä ”lienee käydyn”. Kontrafaktuaalisesta historiasta tulikin kolumnissa kummasti faktapohjaista. Mutta koska meillä ON vain se yksi faktuaalinen historia, on syytä käyttää vain sitä ainoaa historiallisesti varmaa nimeä – sisällissota. On muuten myös niin, että monet punaisetkin käyttivät sanaa vapaussuota – heidän käsityksessään sodittiin kapitalistin ikeestä vapautumiseksi.

Vanhempieni suvuissa sotaa kutsuttiin aina vapaussodaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä. Molemmat isoisäni menivät vapaaehtoisina 17-vuotiaana valkoisiin. Toinen oli ilmeisesti mukana valkoisten saapuessa Noormarkkuun. Hän oli nimittäin Ahlaisten rintamalla ja kaiken tietämäni mukaan oli marssinut joukkonsa kera Kellahden kautta Söörmarkkuun ja sieltä Noormarkkuun. Vain parin kilometrin päästä siitä, missä itse nyt satun asumaan. Mutta hän sai pintanaarmun ilmeisesti tuolla reissulla, joten hän saattoi päästä lepäilemään Eva Ahlströmin sairaalaan. Siis sisällissodan sattuman vuoksi – että hän ei kuollut – minäkin sitten olen olemassa. Tämä toinen ei ilmeisesti ehtinyt sinne, missä luotien laulu soi ja tuoni korjasi veristä satoaan.

Heinolassa jyrää. Siellä on tarkoitus jyrätä vanha punaraatojen joukkohauta. Sanaa "raato" käytän tässä siksi, että kyseessä on sisällissodan eräässä taistelussa kuolleiden ja taisteluiden jälkeen myös teloitettujen punaisten joukkohauta. Valkoiset teloittivat usein antautuneet taistelun jälkeen. Monet käyttivät kuolleista punaisista sanaa raato. Niin sitä pitää, veljessodassa. Myöhemmissä talvi- ja jatkosodissa vangiksi jääneet venäläiset saivat sentään pitää henkiriepunsa.

Vuonna 1918 punaisten kuolleet kipattiin röykkiöinä jonnekin syrjäisiin paikkoihin kaivettuihin monttuihin ja peitettiin. Kätkettiin. Punaisethan eivät kelvanneet kirkkomaahan, jonne haudattiin vain kunnolliset, isänmaata ja läheisiään rakastaneet, Jumalaa pelkääväiset ja sikäli Herralle otolliset kaatuneet. Papitkin pääsääntöisesti olivat sitä mieltä, ettei Herra noita kunnottomia kaipaa, vaan piru niitä rakastaa. Ja kukapa nyt sellaiseen taivaaseen olisi halunnutkaan, jossa voisi törmätä niihin viheliäisiin roistoihin, huligaaneihin ja kapinoitsijoihin.

Suomen itsenäisyys täytti siis sata vuotta. Sadan vuoden takaiset piilossa olleet luurangot tunkevat nyt esiin. Sitä niittää, mitä kylvää. Sitä vielä kaivaa, mitä maahan on kätkenyt. Tämä Heinolan Vierumäen joukkohauta on yksi viimeisistä alkuperäisissä paikoilla olevista isoista punaisten joukkohaudoista. Useimmat ovat kaivettu auki ja vainajat kuopattu uudelleen hautausmaille. Kovaa hommaa ja kallistakin nyt. Heinolan lisäksi tällaisia joukkohautoja on vielä ainakin Hollolassa, Lempäälässä ja Tammisaaressa, missä oli yksi pahamaineisimmista vankileireistä, Dragsvik. Lisäksi siellä täällä on vielä muutamia pienempiä, ainakin tunnettuja. Heinolan hauta on pahasti elinkeinoelämän laajentumisen tiellä. Siirrettäköön sitten, kunhan ei unohdeta.