Sata vuotta sisällissodasta - yhä sitä käydään

Kävin Ahlströmin ruukin museossa Noormarkun kuuntelemassa esitelmän sisällissodan tapahtumista Ahlströmiä koskien. Toinen esitelmöitsijöistä kertoi vastikään Lounais-Suomen uutisissa aiheesta. Hän, kuten se toinen, jota itse olin kuuntelemassa, kertoi kauheasta tapahtumasta Noormarkusta, mikä on jäänyt sisällissodan yhdeksi tunnetuimmista veriteoista. Nimittäin Koliahteen veriteko, jossa 16 Ahlströmin pääkonttorin henkilöstöön kuulunutta ja Ahlströmin ruukin isännöitsijä Rafael Ahlström, ammuttiin. He molemmat käyttivät tapahtumasta nimeä joukkomurha. Esitelmässä kerrottiin vielä, että teon olisi määrännyt Noormarkun esikunnan päällikkö Aksel Aarre.

Tapahtumasta ei ole absoluuttisen varmoja tietoja, että mitä siellä tapahtui, mutta Olli Korjuksen ”Kuusi kuolemaantuomittua” -kirjassa esittämän mukaan ampujien kertomukset oikeudessa antavat varsin järkeen käyvästi olettaa, että kyseessä oli pelkkä onneton ja sekasortoinen tapahtuma, kuten sodissa usein on tapana. Vankeja oltiin marssittamassa Poriin rautatieasemalle. Kuljettiin ryhmittäin. Edestä kuului yksi laukaus ja vangit ilmeisesti yrittivät karkuun ja saattajat alkoivat ampua näitä. Aksel Aarre oli kyllä tiettävästi määrännyt ampumaan vangit, JOS nämä yrittäisivät pakoon. Ensimmäinen laukaus ammuttiin joko siksi, että yksi vanki olisi yrittänyt saada asetta käsiinsä, yrittänyt karkuun tai sitten juuri Rafael Ahlström ammuttiin kostoksi muutamaa viikkoa aiemmin tapahtuneesta Varkauden 90 punaisen joukkoteloituksesta, joka tunnetaan nimellä Huruslahden arpajaiset. Suuri osa teloitetuista oli Ahlströmin työläisiä.

Ahlströmin pääkonttori toukokuussa 2015. Siellä punaiset pitivät päämajaansa (kuva YR).

Kun Noormarkun esitelmässä puhuja ilmoitti, etteivät he tätä esittelyä laatiessaan asettautuneet kummallekaan puolelle, oli esittelyssä lievästi Ahlströmin puolen asettautuminen kuitenkin havaittavissa. Kun Koliahteen tapauksesta käytettiin sanaa joukkomurha, niin oliko se sellainen, kun kyseessä oli kouluttamattomien, väsyneiden ja juuri vähän aikaa sitten Pomarkussa kovia kokemaan joutuneiden typerä ylireagointi? Jos Rafael Ahlström Koliahteella tapettiin kostoksi, niin silloin tulee miettiä, pitäisikö tapahtumaan kytkeä se Huruslahden arpajaiset, joukkoteloitus, joukkomurha? Murhiahan ne teloitukset olivat. Molemmin puolin. Myös ne punaisten teloitukset, jotka tehtiin Ahlströmin alueella, kun valkoiset olivat saapuneet sinne. Nuorimmat murhatut olivat 12- ja 14-vuotiaita lapsia. Kahdeksasta teloitetusta ainakin kaksi ei ollut ollut mukana aseet kädessä, mutta koska nyt olivat sosialidemokraatteja, niin kelpasivat teloitusrivistöön. Näin tapahtui monessa pitäjässä. Meillä Suomessa vain 100 vuotta sitten.

Koliahteen tapahtumat tapahtuivat linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä 70-luvulla vain viitisenkymmentä vuotta myöhemmin asuimme. Ahlströmin ruukin alueella on Kolin uimaranta, missä 70-luvun alussa kävin uimakoulua maisteriksi koskaan valmistumatta. Siinä varsin lähellä tehtiin se joukkoteloitus, jossa myös se ikätoverini tapettiin.

 Kolin uimaranta ja sauna-pukuhuonerakennus toukokuussa 2015.
Rakennus on sama kuin uimakoulussa tuolla käydessäni (kuva YR).

Satakunnan Kansassa 23.1. on Erkki Teikarin kolumni, ”Todennäköisin vaihtoehto”, jossa hän antaa muiden taakse piiloutumalla ymmärtää, että se vallankaappausyritys johtui vasemmiston radikalisoitumisesta ja aikaa myöten Neuvostoliittoon liittymisen tarkoituksesta, ei yhteiskunnallisista ristiriidoista ja kohtuuttomista työehdoista. Kolumnissa mainittiin, että Turun Sanomien Hannu Miettunen kirjoitti 4.1. Turkkarissa, että ”olisi naivia kuvitella, että ruumiskasa olisi ollut pienempi punaisten voittaessa”. Merkillistä valkopesua vieläkin hyvin porvarilliseksi muodostuneessa markkinatalouden maassa. Aivan kuin puolusteltaisiin sitä käsittämätöntä kuolleitten määrää, mitä sisällissota aiheutti punaisten keskuudessa.  Sodan jälkeen yli 12.000 punavankia kuoli vankileireillä, nälkään, sairauksiin ja teloituksiin ja leirityksen jälkeenkin, kun elimistö petti nälkään näännyttämisen jälkeen.

Teikari kertoo, että koska meillä on vain yksi historia, ovat muut vaihtoehdot teoriaa. Hän hyväksyy sen, että sodasta käytetään sanaa sisällissota. Mutta sitten myöhemmin hän kirjoittaa, että koska Jyrki Vesikansa Iltalehdessä 5.1. oli todennut, että punainen Suomi olisi todennäköisesti liittynyt v. 1922 perustettuun Neuvostoliittoon. Ja siksi meillä käytiin siis myös vapaussota. Siis muodossa käytiin, eikä ”lienee käydyn”. Kontrafaktuaalisesta historiasta tulikin kolumnissa kummasti faktapohjaista. Mutta koska meillä ON vain se yksi faktuaalinen historia, on syytä käyttää vain sitä ainoaa historiallisesti varmaa nimeä – sisällissota. On muuten myös niin, että monet punaisetkin käyttivät sanaa vapaussuota – heidän käsityksessään sodittiin kapitalistin ikeestä vapautumiseksi.

Vanhempieni suvuissa sotaa kutsuttiin aina vapaussodaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä. Molemmat isoisäni menivät vapaaehtoisina 17-vuotiaana valkoisiin. Toinen oli ilmeisesti mukana valkoisten saapuessa Noormarkkuun. Hän oli nimittäin Ahlaisten rintamalla ja kaiken tietämäni mukaan oli marssinut joukkonsa kera Kellahden kautta Söörmarkkuun ja sieltä Noormarkkuun. Vain parin kilometrin päästä siitä, missä itse nyt satun asumaan. Mutta hän sai pintanaarmun ilmeisesti tuolla reissulla, joten hän saattoi päästä lepäilemään Eva Ahlströmin sairaalaan. Siis sisällissodan sattuman vuoksi – että hän ei kuollut – minäkin sitten olen olemassa. Tämä toinen ei ilmeisesti ehtinyt sinne, missä luotien laulu soi ja tuoni korjasi veristä satoaan.

Heinolassa jyrää. Siellä on tarkoitus jyrätä vanha punaraatojen joukkohauta. Sanaa "raato" käytän tässä siksi, että kyseessä on sisällissodan eräässä taistelussa kuolleiden ja taisteluiden jälkeen myös teloitettujen punaisten joukkohauta. Valkoiset teloittivat usein antautuneet taistelun jälkeen. Monet käyttivät kuolleista punaisista sanaa raato. Niin sitä pitää, veljessodassa. Myöhemmissä talvi- ja jatkosodissa vangiksi jääneet venäläiset saivat sentään pitää henkiriepunsa.

Vuonna 1918 punaisten kuolleet kipattiin röykkiöinä jonnekin syrjäisiin paikkoihin kaivettuihin monttuihin ja peitettiin. Kätkettiin. Punaisethan eivät kelvanneet kirkkomaahan, jonne haudattiin vain kunnolliset, isänmaata ja läheisiään rakastaneet, Jumalaa pelkääväiset ja sikäli Herralle otolliset kaatuneet. Papitkin pääsääntöisesti olivat sitä mieltä, ettei Herra noita kunnottomia kaipaa, vaan piru niitä rakastaa. Ja kukapa nyt sellaiseen taivaaseen olisi halunnutkaan, jossa voisi törmätä niihin viheliäisiin roistoihin, huligaaneihin ja kapinoitsijoihin.

Suomen itsenäisyys täytti siis sata vuotta. Sadan vuoden takaiset piilossa olleet luurangot tunkevat nyt esiin. Sitä niittää, mitä kylvää. Sitä vielä kaivaa, mitä maahan on kätkenyt. Tämä Heinolan Vierumäen joukkohauta on yksi viimeisistä alkuperäisissä paikoilla olevista isoista punaisten joukkohaudoista. Useimmat ovat kaivettu auki ja vainajat kuopattu uudelleen hautausmaille. Kovaa hommaa ja kallistakin nyt. Heinolan lisäksi tällaisia joukkohautoja on vielä ainakin Hollolassa, Lempäälässä ja Tammisaaressa, missä oli yksi pahamaineisimmista vankileireistä, Dragsvik. Lisäksi siellä täällä on vielä muutamia pienempiä, ainakin tunnettuja. Heinolan hauta on pahasti elinkeinoelämän laajentumisen tiellä. Siirrettäköön sitten, kunhan ei unohdeta.

Nato goes to Arctic

Jos arktiksella joutuu pingviinin hyökkäyksen kohteeksi, on varmistettava kompassin 

toiminta, ettei vain sattumoisin ole tullut matkustaneeksi toiseen ilmansuuntaan.

Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan, kuuluu vanha viisaus. Ja vanha se viisautena onkin ja tyhjää koliseva. Jos näin olisi, ei maailmassa pahemmin sotia olisi. Sotimiset ovat mahdollisia vain sotaan varautumisella. Rauhaan pyrkiminen tuottaa todennäköisemmin rauhaa kuin sotaa. EU perustettiin aikanaan, ettei enää tulisi sotaa. Nyt se varautuu sotaan. Ei puhuta enää terrorismin vastaisesta yhteistyöstä, vaan sotilaallisesta yhteistyöstä.

Vähälle huomiolle on viime aikoina jäänyt, että USA:n merijalkaväen sotilaat treenasivat justiinsa arktista sodankäyntiä Lapissa. Jälleen. IS kertoi 13.1. ylpeänä: "suomalaiset varusmiehet päihittivät ammattilaiset harjoituksessa". Mukana treenaamassa oli joukkoja myös Norjasta, Tanskasta, Saksasta ja Ruotsista. Natomaista ja yhdestä Natokandidaatista. Tästäkään ei puhuttu mitään varsin Venäjä-Nato -keskittyneessä Niinistön pressavaalihaastattelussa.

Jotkut suomalaiset poliitikot kuulemma kummastelevat Venäjän ulkoministeri Lavrovin puheita Mainilan laukauksista. Että kuka ne oikein ampui. Oikeastaan poliitikot voisivat kummastella, miksi IS Lavroville kysymyksen esitti. Lavrov ei siis vastannut IS:n esittämään kysymykseen, vaan ilmoitti, että antaa sen jäädä historioitsijoiden asiaksi. ”Jos me nyt menemme siihen suuntaan, että diplomaatit alkavat väitellä siitä, kuka ryhtyi ampumaan ensimmäisenä 70 tai 80 vuotta sitten, niin minusta tuntuu, että me toimimme väärin. Historioitsijoiden täytyy harrastaa sitä”.

Luulin, että tuo asia oli käsitelty jo ainakin parikymmentä vuotta sitten. Siitähän ei pitäisi olla mitään epäilystä. Se, ettei Lavrov tuohon halunnut suoraan vastata, johtunee ihan pelkästä vanhasta isovenäläisestä ylpeydestä. Miksi jonkun pikkumaan, olkoonkin vaikka Suomi, jonkun pikkulehden toimittajille Venäjän ulkoministerin pitäisi vastata asioista, jotka ovat tapahtuneet noin parikymmentä miesmuistia sitten ja jotka on jo selvitetty? Siitä huolimatta, vaikka Venäjällä toiset pikkulehdet ovatkin tuottaneet vaihtoehtoista totuutta Mainilan laukausten suunnasta. Uskon Lavrovin olleen ärtynyt mokomista nokkavista kysymyksistä, joilla ei luulisi olevan mitään tekemistä nykyajan asioiden kanssa. Paitsi että on. Toimittajat todennäköisesti halusivat kuulla, onko Venäjällä jotain hampaankolossa tai nousemassa demagogista öyhötystä Suomea vastaan. Ja niinpä uskon Lavrovinkin sen tajunneen. Hän vastasi myös näin: ”Mitä tulee talvisotaan… jos katsoitte eilen Valamo-ohjelman, niin siinä presidentti Putin sanoi selkeästi, että me katsomme tulevaisuuteen ja arvostamme Suomen roolia luostarin ja sen aarteiden säilyttämisessä”. Ja: ”Nykyisin maidemme suhteet ovat mielestäni erittäin, erittäin hyvät.”

Aivan todennäköisesti Lavrov ja Putin ovat ärtyneitä myös siitä, että samaan aikaan, kun toimittajat ahdistelivat Lavrovia, olivat ne Natomaat, hangaround-Natomaa ja eritoten USA treenaamassa. Tämähän ei tietty mitään uutta ole. Täällähän on käynyt jo monen vuoden ajan USA:n jalkaväki, maihinnousujoukot, hävittäjät ja sotalaivat treenaamassa. Onhan Suomella puolustusyhteistyötä USA:n kanssa ja Natoisäntämaasoppari. Ja USA:n sotalaivat risteilevät vakituiseen Itämerellä ja USA:n sekä Naton hävittäjät lentelevät vielä siinä päällä.

Presidentti Niinistö, silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja puolustusvoimien komentaja liittivät v. 2014 isäntämaasopimuksella Suomen periaatteessa Naton jäseneksi. Se tuotiin eduskuntaan joskus perjantai-iltana myöhään tiedonantona. Siten kansanvaltaa tässä asiassa kunnioitettiin. Sitä ei oltu edes käännetty suomeksi. Eikä pitänytkään, mutta itsenäisyyspuolue oli sen saanut käsiinsä, kääntänyt ja levittänyt. Sopimuksen mukaan Nato saa siis kulkea täällä miten lystää, mutta tosipaikan tullen se tukee Suomea vain, jos se Natomaille eduksi on. Mutta sitten, miksi Suomea pitäisi tukea? Miksi Suomen pitäisi tuntea uhkaa Venäjän taholta? Venäjällä ei ole mitään syytä tulla tänne – ellei sitten se, jos sillä tulisi Naton kanssa konflikti. Silloin se tulisi eikä Suomea kohdeltaisi erityisehdoin. Natomaa olisi ilman muuta sotatanner. Naton minä katsoisin enemmänkin uhkatekijäksi Suomelle kuin Venäjän.

Mutta mitä varten USA ja Nato täällä treenaavat? Mitä varten USA:n sotalaivat seilaavat Itämerellä? Mitä varten USA:n hävittäjät lentelevät Suomen ilmatilassa? Mitä varten harjoitellaan jokseenkin strategisessa sijainnissa maihinnousua Suomeen? Kuka tai mikä on vihollinen? Humanoidit toiselta planeetaltako? Entä treenaaminen arktisissa olosuhteissa. Tuskin nyt sentään arktiksella inuiitteja tai samojedeja uhkatekijänä pidetään.

Mitä se ”Euroopan sotilaallinen yhteistyö” on? Suuri osa EU:n jäsenmaista on Natomaita ja Nato on käytännössä se, joka sotahommat hoitelisi, mikäli täällä Euroopassa sotahommia tulisi. EU - rauhan unioni - on pistämässä 38 miljardia euroa tähän ihan lähitulevaisuudessa. Jo paljon pienemmälläkin summalla köyhyys poistettaisiin koko Euroopasta ja vielä autettaisiin köyhiä maita. Köyhyys on se, joka aiheuttaa suurimman osan levottomuuksista ja uhista. Eihän aseilla köyhyyttä torjuta. Päinvastoin. Kansainvälinen asekauppa on sellaisissa sfääreissä, että jos se raha käytettäisiin rakentamiseen, terveydenhuoltoon, koulutukseen, tutkimukseen, tieteeseen ja taiteeseen, olisi koko maailmasta köyhyys pian poistettu. Lukuun ottamatta tietysti niitä down shiftaajia, elämätapainkkareita ja muita työtä vieroksuvia luusereita.

Kun presidentinvaalihaastiksissa puhuttiin rauhasta, Natosta, EU:n sotilasyhteistyöstä, Venäjästä ja turvallisuusuhista, ei juuri puhuttu siitä, että Suomikin on vienyt vuosikymmeniä aseita ja vie edelleen. Ja vie sotaa käyviin, Jemeniä tuhoaviin, Saudi-Arabiaan ja Arabiemiraatteihin sotilasajoneuvoja, joihin voi kädenkäänteessä asentaa aseet. Mutta rahaa tulee. Näin se käy.

Lapset katselevat Jemenissä tuhottua koulua. Näin sitä kasvastetaan uutta rauhaa rakastavia ihmisiä, 

jotka varautuvat sotaan ja joille täytyy myydä aseita, jotta voivat haluta rauhaa. Ilman aseita se ei käy.

Plagioitu!

Herra Jari Vilen oli juuri nimitetty kauppa- ja teollisuusministeriksi vuonna 2002, kun Oulun yliopistossa hokattiin, että hänen gradunsa oli puoliksi silkkaa kopsausta eli suoraa lainausta aiemmista teoksista ilman lähdeviitteitä. Kyllähän siitä pientä kärinää syntyi, mutta se ei haitannut silloisen hyvässä nousukierteessä olleen kokoomusuraohjuksen menoa. Ehkä hieman hidasti. Hänen ministeriytensä päättyi 17.4.2003 kun Lipposen silloinen porvarihallitus lopetti. Ministeriyttä plagiointi eli vilppi ei häirinnyt. Eikä muutakaan. Eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana hän toimi, kunnes 2007 pääsi suurlähettilääksi.

Suomessa ministerin ja kansanedustajan pitäisi kai olla nuhteeton kansalainen. Niinpä kai. Kuinka monella kansanedustajaksi ja ministeriksikin päässeellä onkaan erilaisia rötöksiä taustallaan. Eihän tuollainen pikku graduvilppi sitten missään paina. Graduhan on vain gradu, mitä semmoisia tonkimaan. Kaikki tietää jutun juonen. Pitää tehdä jonkinlainen näyttö siitä, että osaa jollain tavalla ajatella ja vähän jäsentääkin niitä ajatuksia. Osata edes tuottaa tekstiä. Gradun tekijät ovat yleensä aika nuoria. Eli vähän riemumaistereita ne maisterit kaikki ovat. No, minä itsehän en ole edes riemumaisteri. Olen riemumerkonomi. Se on ainoa varsinainen opistotutkintoni ja sekin meni erään aineen kohdalta niin, että ripa hytkyi vielä silloin, kun paperin käteeni sain. Enkä sen jälkeen muistaakseni tehnyt sillä yhtään mitään.

Ehkä Vilenin uran suunta muuttui nuoruuden syntien vuoksi. Vaikka hän kansanedustajana toimi jokusen vuoden tuon käryn jälkeen, ei se varmaan miellyttävää ollut, joten suurlähettilään homma tuli tarpeeseen. Varmaankin peräti tilatusti. Joku muisteli jossain ketjussa Vilenin yliopistoajoista, että eipä tuota oikein luennoilla näkynyt. Tuli ja meni. Mutta jos paikalla oli, toi jatkuvasti oman egonsa esille. Plagiointihommansa aikaan Vilen toimi muuten Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto ry:n puheenjohtajana. Somaa. Kertoo omaa kieltään siitä, miten uraohjukselle keinoilla ei ole niin väliä, kunhan päämäärä on selvä. Kun on sopivat ja hyvät kaverit ja oikea puolue niin sillähän sitä riemumaisterikin porskuttelee pitkälle.

Kuten me kaikki tiedämme, on porilaisen presidenttiehdokkaan 15 vuoden takainen gradu todettu sisältävän tekstilainauksia. On selvää, ettei originaalia ja uutta ole mikään helppo tuottaa, eikä varsinkaan mikäli kyseessä on vähänkin monimutkaisempaa ajattelua ja työstämistä vaativaa ja uusien näkökulmien löytämistä ja esille tuonti. Uusien näkökulmien löytäminen on helpompaa kuin täysin uuden havainnoiminen ja sen työstäminen yleiseen käyttöön ja hyödyksi. Ja niinpä monet tutkielmat, tieteelliset artikkelit, gradut ja jopa tohtorinväitökset sisältävät muualta lainattua. Ja siis myös suoraa plagiointia. On näitä tapahtunut myös ns. paremmissa piireissä. Eräs julkisuudessa runsaasti ollut tohtori paljastui takavuosina pelkäksi riemutohtoriksi. Kasvatustieteen riemumaisteri Vilenin otin tunnettuna esimerkkinä, koska hän on kaikesta huolimatta saanut jatkaa hyvin palkatulla urallaan. Tämä oman elämänsä sankarien puolueen edustaja aloitti uransa siis jo opiskeluaikanaan. Luentojen ja opiskelun sivuutti tärkeämpänä toimiminen puolueessa, joka ajoi hyvin toimeentulevien asiaa. Hyvin toimeentulevat auttavat toisiaan, joten opiskelukin oli lähinnä muodollisuus, että saa jonkun kivan näköisen oppiarvotunnuksen nimensä eteen.

Plagiointi on tapa välttää vaiva, kun halutaan hyötyä tai etua. Varsinkin taloudellista. Tuoteplagiaatit lienevät yleisimpiä. Ja vaarallisimpia. Jotkut tuoteplagiaatit tiemmä ovat peräti hengenvaarallisia. Graduplagiointi tulee kyseeseen kahdessa tapauksessa. Ne ovat laiskuus tai kyvyttömyys omaperäisyyteen. Itselläni siis ei ole minkäänlaista vaaraa nuoruuden hairahduksien esille tuloon ainakaan, mitä tulee plagiointiin. Kauppaopistossa ei tehty mitään tutkielmia tai muita, vaan kirjoitettiin ikävästi lopputenteissä aivan kuin ylioppilaskirjoituksissa. Ei voinut googlettaa eikä kilauttaa kaverille, tosin ei muutenkaan muulla kuin aulan kolikkopuhelimella. Googlekin tarkoitti ehkä jotain kierrepalloa tms. lontoon kielellä. Kun nyt olen blogeja kirjoitellut jo monia vuosia, on tuolloin tällöin ollut pakko tarkistaa joku asia, jota ei muista, netistä. Siinä olisi mukava säästää aikaa ja vaivaa vain copypeistata. Olen ratkaissut sen niin, että olen lukenut tekstin ja kirjoittanut sen sitten. Onko se plagiointia vaiko muistiin palauttamista? Niin, onhan niinkin, että oikeasti omaperäisiä ajatuksia on harvalla. Minulla nyt ei ainakaan. Minä teen havaintoja, joita voi tehdä lukemattomat muutkin. Jos minulla jotain omaperäistä ajattelua on, lienee se synteesiä muiden ajatuksista

On nyt sitten otettava huomioon, että porilainen presidenttiehdokas oli gradun tehdessään 24-vuotias. Monet gradun tekijät tuon ikäisinä ovat tehneet vähän samoin - kunhan saa ikävän duunin ja muodollisuuden äkkiä pois alta. Sehän on vain se pelkkä gradu... Mutta jos nyt tämä ko. gradun tekijä nuo lainaukset otti omaan tekstiinsä ilman käsitystä virheellisestä menettelystä, on ihmeteltävä gradun ohjaajaa. Jättikö tämä hyväpalkkainen yliopiston opettaja ohjeistuksen tekemättä? Oli kaffeella. Vai unohtiko gradun tekijä ohjeet  lähteistyksen ja viitteiden tekoon? Tarkastajia on vaikea moittia, kun tuolloin ei ollut nykyisiä ohjelmia, jotka paljastavat tekstiplagioinnit. Graduja monta, niiden kömpelyydet samanlaisia ja muutenkin puuduttavia, joten ei sieltä helppo ole löytää joukosta copypeistauksia.

Mutta siis, kun kopioi, pitää muistaa tekevänsä lainauksen ja merkitä lainaus niin, että se näkyy. Lainausmerkit nyt ainakin ja varmuuden vuoksi vielä kursiivi. Näin teen itse, kun lainaan. Ja siis lähde pitää merkitä. Muuten kopioi. Tässä nyt puheena olevassa gradussa oli kyseessä selvä kopiointi – lähteiksi oli merkitty ne lähteet, mitä kopioidun tekstin tekijä oli käyttänyt. Eli lähteistyskin meni päin mäntyä. Ja kun lainattu ei mitenkään ulkoisesti eronnut kirjoittajan omasta tekstistä, ei lukija voi tietää, mikä on uutta, vanhaa, sinistä ja mikä lainattua. (tuo viimeinen on muuten sitten lainattua)

LISÄYS:  Vaikka tässä nyt on kyseessä todetut plagioinnit, on syytä presidentinvaaleihin liittyen muistuttaa, että istuvan presidentin oikeustieteen kandin tutkinnon loppututkielman epäiltiin olleen kateissa joku vuosi sitten. Siitä oli vain yksi kappale ja Salen entisen opinahjon professori löysi sen itseltään ja postitti -98 valtionvarainministeri Niinistölle ja se on edelleen hänellä itsellään. Onko toimittanut lupaamaansa kopiota siitä yliopistolle, en tiedä.

Sitten kisassa on mukana kaksi ehdokasta, joilla ei ole mitään vaaraa plagioinnin ilmitulosta. Ovat nimittäin vain ylioppilaita. Nils Torvalds ja Pekka Haavisto. Jälkimmäinen on tosin antanut ymmärtää hänelle olevan akateemisia meriittejä. Niitä hänellä ei siis ole.