Vaikuttaneita elokuvia - satunnainen TOP10

TOP 10 vaikuttavimmat leffat eli vähintään maininnan arvoisia näkemiäni elokuvia satunnaisessa järjestyksessä. Elokuvat eivät siis ole kaikkein vaikuttavimpia näkemiäni, vaan pieni otanta niistä. Vaikuttavuusjärjestykseen niitä nyt ei voi pistääkään. Tämä on kooste Facebookissa julkaisemistani. Oli siis sellainen haastejuttu, johon päätin osallistua 5.11., kun tuli mieleeni tuo vanha Guy Hawkesin tekemisistä kertova runo ja elokuva, jossa sitä käytettiin. Näitä on itse asiassa yksitoista, kun yksi tuli mieleeni vasta kun sen ohjaaja sattui kuolemaan.

----------------------------------------------------------------------------------------------

5.11.2018

Remember, remember!

The fifth of November,

The Gunpowder treason and plot;

I know of no reason

Why the Gunpowder treason

Should ever be forget... jne.

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 1/10.  -  James McTeigue: V for Vendetta

Hyvää Guy Hawkesin päivää vaan. Olisikohan nyt aika ottaa esille elokuva Guy Hawkes vuodelta 1923. Ai niin, mulla ei ole sitä. No, sitten vaikka V for Vendetta eli V kuin verikosto. James McTeiguen ohjaama ja jossa Wackhowskin veljekset olivat käsikirjoittamassa. Näin sen tuoreeltaan 2005. Se vaikutti tyylikkyydellään ja kuvastollaan. Ja tietysti päähahmolla, joka on eräänlainen systeemin mädännäisyyden raju kriitikko ja kostaja. Ja tietysti taitava väkivallan käyttäjä. Hän jää tyystin nimettömäksi ja kasvottomaksi - pitää kasvoillaan tunnettua Guy Hawkes -naamaria. Hieno aikuisten satu, jossa aikuista katsojaa viedään "oikeutetun koston" hyväksynnälle kuin ilmaisten ämpärien päivillä vaan... Stephen Rea on tässä muuten aivan loistava. Vain sen takia voisin tämän nyt tsekata uudelleen (on hyllyssä).

Tämä olkoon nyt sitten ensimmäinen elokuva satunnaisesti valituista noin kymmenestä näkemästäni mainitsemisen arvoisista elokuvista. Niitä on paljon enkä osaa niitä panna järjestykseen mihinkään, eivätkä nämä 10 siis kuvaa kuin osaltaan omia hmm, mieltymyksiäni leffoissa. 

----------------------------------------------------------------------------------------------

6.11.2018

  

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 2/10.  - Sergio Leone: Once upon a Time in America

Mietin, ottaisinko Sergio Leonelta tähän Once upon a Time in the Westin (Huuliharppukostaja) vaiko Once upon a Time in American (Suuri gangsterisota). Valitsen tuon jälkimmäisen. Molemmat ovat vaikuttavia. Niillä on melkein sama nimikin. Molemmissa on myös aikakerrostumia lapsuudesta aikuisuuteen. Jälkimmäisessä tosin paljon pitempi aikakaari. Molemmat ovat pitkiä kuin vuosia odotettu kosto tai kuluneet vuosikymmenet välissä, kun tapaa nuoruudenihastuksen vanhana. Huuliharppukostaja 3 tuntia. Se valmistui 1968 ja on nytkin katsottuna moderni. Suuri gangsterisota melkein 4 tuntia. Molempien musiikin on tehnyt mestari Ennio Morricone.

IMDB:n rankkauksessa Huuliharppukostaja on 35. sijalla. Suuri gangsterisota sijalla 70. Mutta itselleni Suuri gangsterisota on tärkeämpi. Siinä on sitä haikeutta ja mystisyyttä mitä elämässä usein on. Kuinka aika kuluttaa ja latistaa. Leone hallitsee kerronnan, enkä missään muussa elokuvassa ole kokenut vuosikymmenien kulumista ja henkilöiden muuttumista yhtä konkreettisesti.

Komeaa kerrontaa. Ja musiikki, sitä ei voi sanoin kuvailla. Ja se on myös oleellisen tärkeä kerronnan ja ajan kulumisen ilmaisun väline. Yksi mestarillisimmista elokuvista. Näyttelijäsuorituksista ei tarvitse mainita mitään. Jokainen suoritus Leonen elokuvissa on aina erinomainen, vaikka ohjaaja Leone tuskin edes osasi englantia. Jäi Leonen viimeiseksi. Käytiin katsomassa se tuoreeltaan vuonna 1984 Kinopalatsissa, jossa on nykyisin joku naisten kuntokeskus. Elokuvan pituuden vuoksi oli väliaika. Harvinaisuus silloin ja harvinaisuus nytkin.

----------------------------------------------------------------------------------------------

7.11.2018

  

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 3/10.  -  Werner Herzog: Aguirre - Jumalan viha

Werner Herzog on tehnyt niin monta vaikuttavaa ja hyvää elokuvaa, että jälleen olen henkisesti aivan tärviöllä pähkäiltyäni minkä valitsisin. Pitkä filmografia Herzogilla on, enkä läheskään kaikkia ole nähnyt, en edes sitä, missä suomalainen Jouko Ahola näytteli. Fiktioita ja dokumentteja. Dokumentaristina Herzog on muuten aivan kärkiluokkaa. Mutta ne, joista nyt piti valita; Kaspar Hauser, Nosferatu, Aguirre, Fitzcarraldo, Woyzeck, Stroszek. Nämä kaikki kertovat omilla tavoillaan äärimmäisistä henkilöistä. Äärimmäinen oli ja taitaa vieläkin olla Werner Herzogkin. Hän söi kerran kenkänsä, kun kerran oli vetoa lyönyt ja hävinnyt. Ja filmasi sen. Sitten hän on kävellyt satoja kilometrejä. Ja raahannut siipirataslaivan vuoren yli, Fitzcarraldossa, joka perustui tositapaukseen (tosiasiassa laivan raahasivat paikalliset asukkaat). Ja niin oli äärimmäisihminen useimmissa noissa näytellyt Klaus Kinski.

Olen nuo melkein kaikki itse esittänyt Kinokellariaikoinani 80-luvulla. Ensimmäinen näkemäni Herzog-elokuva oli Nosferatu Porin elokuvakerhon esityksessä. Yksi mieleenpainuvimpia. Mutta valitsen Aguirren, der Zorn Gottes. Se oli toinen näkemäni ja esitin sen itse Maximissa Kinokellarinäytöksessä. Klaus Kinski on espanjalainen hullun kiihkeä conqistadori, joka on raahannut tyttärensäkin mukaan retkikunnalle, joka etsii Perun loppumattomista sademetsistä El doradoa. Huonostihan siinä käy, vaikka oikeassa elämässä 1500-luvulla inkoille siellä huonosti kävi espanjalaisten toimesta.

Elokuvan kuvaukset oli hankalat. Perun viidakoihin kun oli pakko mennä kuvaamaan, olosuhteet kurjat ja ohjaajalta ja Kinskiltä kai katkesi pinna tuolloin tällöin ja löivät kaiketi nujakaksikin. Mutta tunnelmat on aivan uniikit tässä elokuvassa ensi kuvista lähtien viimeiseen saakka. Harvassa keskellä viidakkoa koko ajan tapahtuvassa elokuvassa intensiteetti säilyy koko ajan, vaikka tapahtumia sinänsä on vähän. Ja musiikki, Popol Vuhin, Florian Fricken, kerrassaan upeaa. Soundtrack on hyllyssä.

----------------------------------------------------------------------------------------------

8.11.2018

  

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 4/10. – Claude Chabrol: Kiveen kirjoitettu – La Ceremonie

Satunnaisotolla mieleen tuli nyt Claude Chabrolin Kiveen kirjoitettu, La Cérémonie. Otin sen joskus -96 tai -97 videovuokraamosta käsiini. Thrilleri, luki. Ja mm. Isabelle Huppert näyttelijöissä. Otin ja katsoin ja ihmettelin sitten. Eräs nuori nainen tulee rikkaan porvarisperheeseen kotiapulaiseksi. Hiljainen ja selvästi jotenkin hidas. Käy ilmi, ettei hän osaa edes lukea. Näyttelijänä koko ajan ilmeetön Sandrine Bonnaire, silloin tyyten uusi nimi minulle. Muistelen, että mietin varmaan jossain vaiheessa, miksi tämä on tehty. Arkista, toteavaa ja korutonta kerrontaa. Isabelle Huppert ilmaantuu. Hän on kylän postinkantaja ja aivan eri temperamenttinen kuin kotiapulainen. Yhtenä iltana tämä kunnollinen porvarisperhe, isä, äiti, poika ja tytär, viettävät kultturellia oopperailtaa. Sitä seurataan TV-lähetyksestä libretto kädessä. Sitten tyynen toteavasti postinkantaja ja kotiapulainen lahtaavat perheen haulikolla. Tuosta noin vain, vähän hihitellen keskenään. Mozartin Taikahuilu soi telkkarissa taustalla. Palvelijatar lataa vielä piipullisen kirjahyllyyn. Onhan se selvä, kaunat puretaan paitsi ylempään luokkaan, myös omaan kipeään kohtaan, kirjoihin. Ja sitten vain lähtevät pois. Elokuva on tehty niin taloudellisesti, eleettömästi ja viileästi, että melkein jopa Michael Hanekenkin elokuvat tuntuu lämpimiltä.

Elokuva perustuu Ruth Rendellin kirjaan Kova kuin kivi, jonka sittemmin luin. Voi sanoa, että elokuva ei nytkään häpeä alkuperäistarinan rinnalla. Elokuvaa voi analysoida loputtomiin. Mikä oli motiivi? Luokkataistelu, omien karujen kokemuksien kosto tjms. Sama se. Mutta harvinainen elokuva. Myös harvoin nähty. Ei tainnut pitkään olla teatteriesityksissä. Porissa ei tietääkseni ole pyörinyt edes Kinokellarissa. Ei liene esitetty TV:ssä. Eipä leffaa juuri saa käsiinsä muutenkaan kuin ulkomailta tilaamalla. Youtubessa on, mutta vain venäjäntaitoisille - dubattu... niin ja mulla VHS:llä kopioituna... (edit: on esitetty Kinokellarissa ja on saatavilla Filmihullun kaupasta)

----------------------------------------------------------------------------------------------

10.11.2018

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 5/10. -  Her Harvey: Helvetilliset – The Carnival of Souls

Kerran Kinokellariaikoina 80-luvun puolivälissä Reijo Varpainen, joka käytti konetta Maximissa kaikissa Kinokellariesityksissä ja muutenkin (joka pyörittää edelleen Kino Hakalinnaa ja on SEKKin sinnikäs ja kunnioitettava luottomies maakunnan kouluesityksissä), tokaisi minulle, että hänellä on yksi harvinainen elokuva tuolla konehuoneessa. Helvetilliset. Että haluaisinko nähdä? Totta kai. Siispä elokuva pyörimään iltapäivällä ja minä yksinäni elokuvateatterissa. Olipa kokemus. Pimeä teatteri, minä yksin ja Helvetilliset. Carnival of Souls. Painostava juttu. Tulin ulos kai varmaan vähän pöllämystyneenä. Paluu todellisuuteen, mikä ilmiö joskus elokuvan jälkeen tapahtuu. Ei todellakaan usein. Ja nyt se oli vahva, kun olin se yksi ja ainoa elokuvateatterista ulos tullut. En muista, miksi tuo elokuva sinne Maximiin oli tullut. Ehkä Mäkisen Visa, teatterin omistaja, oli tilannut sen nimen perusteella, muttei kai sitten halunnut pistää esitykseen. Totesin Reijolle heti, että haluan sen Kinokellariin. Ja niin kävi. Se esitettiin.

Carnival of Souls on kummajainen. Kauhuelokuva kai genreltään, ei mikään varsinainen sokkisäikyttelijä, mutta jotain kummia surrealistisia affekteja katsojaan tuova. Kömpelö, muutamalla dollarilla suunnilleen tehty. Ei niitä kylmän sodan aikaisia 50-luvun uhkakuvia peilaavia, vaan jotain muuta. 60-luvun alussa tehty, ennen George Romeron aloittamaa zombiegenreä. Mutta kuolemaa ja sen mysteerejä tämä kuopii ja tehokkaasti. Muutamana kertaan mukavasti toi kylmiä vilunväreitä. Elokuvassa ei paljon puhuta ja se on vähän unenomaisen utuinen. Ääniraidasta muistan enimmäkseen kolkon teatteriurkusaundin. Se taisi soida läpi elokuvan. Ohjaaja Herk Harvey ei muita elokuvia tehnyt. Tässäkin oli jo paljon. DVD löytyy hyllystä. Löysin sen vuosia sitten. Siinä on pari muutakin parin dollarin säikäyttelijaleffaa. Katselusuositukseni (tosin vain entusiasteille).

(Kuvassa täsmälleen samanlainen juliste, joka koristi Maximin ikkunaa. Juliste on tallella edelleen)

 

----------------------------------------------------------------------------------------------

11.11.2018

  

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 6/10.  - James Ivory: Pitkän päivän ilta - Remains of The Day

Tähän olen palannut muutamia kertoja. Ja aina olo sen jälkeen on ollut vähän huojuva. Brittien aristokratia on vain kummasti kiehtova aihe, nähtävästi. Nimittäin on siitä tehty lukuisia elokuvia ja sarjoja. Robert Altman teki hienon Gosford Parkin, jonka senkin olisin voinut valita, mutta kumminkin nyt tämä tästä aiheesta. James Ivory, joka on tehnyt hyviä elokuvia muitakin, onnistui tässä minusta parhaiten. Merkillistä, että Kazuo Ishiguro, joka muutti perheensä kanssa Englantiin kuusivuotiaana, kirjoitti kolmevitosena Englannin aristokratiasta toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan tarinan varsin briljantisti. Ivoryn luenta kirjasta on suunnilleen täydellisyyttä hipova. Ajan kuluminen, asioiden monimutkaisuus, asioiden muuttuminen ja ihmissuhteiden ainainen hankaluus on tässä elokuvassa kerrassaan laittamattomasti esille pantu. Kirjan luin muutama vuosi sitten ja elokuva oli koko ajan tekstin takana. Tietty siltä ei voinut välttyä. Yksikään näyttelijäsuoritus ei tässä juuri parempi voisi olla. Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin suoritukset kohtauksessa, kun jälkimmäinen väkisin vääntää kirjan, jota edellinen, hovimestari, on ollut lukemassa, on elokuvakerronnan huippua. James Fox natseja sympatisoivana lordina, Christopher Reeve, Hugh Grant aivan loistavana ja monet muut. Hienoja suorituksia. Kunnia, häpeä, kommunikaation vaikeus, luokkaerot ja toisaalta viimeiseen saakka menevä uskollisuus herralleen, eri aikojen poliittiset virtaukset ja väistämättä ajan myötä tapahtuvat muutokset, aikakerrostumat, menetetyt mahdollisuudet ym. tulevat tässä elokuvassa esille niin ettei paremmasta väliä. Jos haluaa tuntea melankolisuutta, niin tämä elokuva on hyvä siihen. "Mister Stevens..."

----------------------------------------------------------------------------------------------

13.11.2018

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 7/10.  - Mikael Håfström: Pahuus - Ondskan

On myönnettävä, että minä puolipasifisti ja muutenkin tyyten väkivaltaa kammoava pidän väkivallasta elokuvissa. Pahuus on sellainen juttu, että ilman sitä olisi ihmisen elo sietämättömän kevyttä. Ja tylsää. Ainakin meillä kylläisessä länsimaailmassa, jossa elämä on pitkää, vaivannäkö vähäistä ja vaara pelkästään kiihottavaa. Tässä elokuvassa pahuus ilmenee luokka- ja hierarkiaeroina ja luonnehäiriöinä. Niistähän arkipäivän pahuus yleensä nousee. Väkivalta ei ole pelkästään pahuutta, mutta se nousee pahuudesta. Eka kertaa tätä katsoessani jouduin miettimään päähenkilö Ericin valintoja ja tekoja, mutta samalla jouduin katselemaan itseäni, sitä miten reagoin elokuvan väkivallan tekoihin. Miten itselläni lienee ollut mielessä "sitä saa mitä tilaa". Takaraivossa lienee kai ollut myös ammoiset kokemukset koulukiusaamisesta, jota jonkun verran sain osakseni.

Elokuva perustuu Jan Guilloun kirjaan vuodelta -81, jonka tarina perustuu hänen omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin. Kirjassa asiat kouraistaan varmaan vielä syvemmältä. En tiedä, kun en ole lukenut, mutta elokuvasta saa jonkun käsityksen siitä, millaista pahuus on ollut vuosikymmenien takaisessa sisäoppilaitoksessa, jossa on oppilaina porvariskotien nuoria. Alkuperäisteoksessa sisäoppilaitoksen nuorista tyypeistä jotkut lähti Natsi-Saksaan SS-joukkoihin vapaaehtoisiksi. Näin toisen maailmansodan aikaan tapahtuikin. Guillou nyt itse on syntynyt vasta -44.

Tähän kohtaan oli ehdolla useampi elokuva kuten aiemmissakin. Mietin tähän kouluampumista käsittelevää Elephantia tai History of Violencea, jossa kärsiväkatseinen Viggo Mortensen toimii katsojan väkivaltafantasioiden peilinä. Joskus päähenkilön selviytyminen väkivaltaisesta kohtaamisesta uskottavan näköisesti ja hyvin tehtynä on jotain semmoista... no, kai sitä katarsikseksi voi kutsua... En häpeä tunnustaa.

----------------------------------------------------------------------------------------------

17.11.2018

 

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 8/10.  -  Luis Bunuel: Tristana

Luis Bunuel on yksi niitä ohjaajia, joiden kaikki elokuvat ovat tehneet vaikutuksen. Todennäköisesti näin telkkarista 7 - 8 -vuotiaana hänen Meksikon kaudella tekemänsä sovituksen Robinson Crusoesta, jonka elokuvan kyllä näkisin mieluusti uudelleen. En usko, että se olisi ollut mikään muu luenta aiheesta. Se oli Bunuelin eka värifilmillä tekemä elokuva. 60-luvun TV-tekniikallakin nähtynä se oli vaikuttava pieneen poikaan.

Mitä tahansa voisi ottaa nyt tähän, vaikka Simon Pylväspyhimyksen, jonka itse esitin Kinokellariaikoinani Anniksella 16-millisellä filmillä. Aivan pöhkö tarina kaverista, joka oli nostattanut itsensä pyhimykseksi ja jakoi enemmän tai vähemmän briljantteja neuvoja pylvään juurelle tulleille ihmisille ja keskusteli jumalansa kanssa siellä pylvään nokassa, lähempänä taivasta. Posketon, kuten yleensä Bunuelin leffat. Tuhon enkeli... en ole saanut tuota käsiini, vaikka olen etsinyt. Viridiana. Monta. Bunuel ei jättänyt surrealismia Andalusialaisen koiran ja Kulta-ajan jälkeen. Hän palasi siihen myöhemmällä espanjankaudellaan aivan hillittömällä porvarillisuuden ja tekopyhyyden teurastuksellaan elokuvassa Porvariston hillitty charmi, jonka olisin voinut yhtä hyvin valita edustamaan tässä Bunuelia. Mitä muuta porvarillisuus on kuin surrealistista? Ehdoton katselusuositukseni. Valitsin Tristanan, jonka näin parikymppisenä joko Sapliinissa, Porin elokuvakerhossa tai Kari Levolan ajan Kinokellarissa, en muista. Unohtumaton kokemus, vaikka en muistakaan missä sen näin... Tai varmaan kokemus ohitti paikan tajun. Oli niitä aikoja, kun kykenin katsomaan yleensä elokuvia herpaantumatta. 

Ehdoton mestariteos, jossa Bunuel tinkimättömällä asenteella tekee selvää porvaristosta, pikkuporvarillisuudesta, uskonnosta, uskonnollisuudesta ja varsinkin tekopyhyydestä. Katsoin sen nyt vuosien jälkeen uudelleen ja nyt selvemmin tuli esille se, mistä Bunuel elokuvassa kertoi. Elokuvassa on kaksi päähenkilöä, Catherine Deneuven esittämä Tristana, herkkä (ja viaton) nuori nainen ja aina kerrassaan upean Fernando Reyn esittämä vararikossa elelevä ja elosteleva vanha porvarismies, joka kuvittelee olevansa liberaali ja oikeudenmukainen, kirkon tekopyhyyttä inhoava ja muutenkin fiksu, mutta on itse tekopyhyyden grandein ruumiillistuma. Ja ns. irstas vanha äijä. 

Elokuva kertoo tarinan siitä, miten hyväksikäyttö vammauttaa hyväksikäytetyn ja muuttaa psyyken. Vahvaa tarinaa asiasta, josta ei edelleenkään kyetä puhumaan kunnolla. Edelleenkin uskonnolliset piirit uskontokunnasta riippumatta peittelevät omia häpeäpilkkujaan. Myös muut piirit, oli ala mikä tahansa. Viimeksi on juuri vastikään tullut hyvänä esimerkkinä se, kuinka Marko Bjuström halusi lakaista maton alle omassa tanssikoulussaan tapahtuneen pitkäaikaisen hyväksikäytön. Yksi opettaja sai jatkaa häpeällisiä tekojaan pitkään.

Bunuelin muistelmat "Viimeinen henkäykseni" on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimpiä muistelukirjoja. Kaivoin sen esille, ja ensimmäiseksi hän kertoo muistamisesta. Ensimmäiset sanat: "Äitini muisti meni vähitellen hänen kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana". Itse elän nyt samaa. Oman äitini muisti on hyvää vauhtia menossa. Hän vajoaa hiljalleen sumuun. Tiedossa on epätodellisia ja surrealistisia hetkiä. Niitä on ollut jo nyt.

----------------------------------------------------------------------------------------------

19.11.2018

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 9/10. - Christopher Nolan: Dunkirk

Viimeistä edellistä mennään. Tuoreemmasta päästä on mainittava tämä. Teatterissa eka kerran nähtynä vain ihmettelin kuinka hienosti tämä oli toteutettu. Elokuva kertoo yhdestä päivästä Dunkerquessa brittisotilaita evakuoitaessa. Kuvat ovat varsin hienoja, tarkkoja ja kuin tästä päivästä. Sää on kirkas ja kesäinen. Elokuvassa kulkee rinnakkain kolme eri perspektiiviä näiden aikatasoineen ja nämä on loksautettu paikoilleen toisiinsa nähden aiheuttaen oman suuni auki loksahtamisen. Mikään ei töki. Dunkerquen rannalla, merellä ja ilmassa tapahtuu samaan aikaan ja nämä toisiaan sivuavat samanaikaiset tapahtumat esitetään aikajatkumossa eri perspektiiveistä niin, etten muista vastaavaa nähneeni. Synkronointi toimii kuin Ford Anglian nelilovinen laatikko.

Sotilaita pelastamaan lähtevän siviiliveneen kapteeni on kerrassaan upea hahmo. Mark Rylance, joka teki komean roolituksen Thomas Cromwellina Susipalatsi -sarjassa. Kuten myös spitfirelentäjä Tom Hardy, vaikka onkin suurimman osan ajasta maskin takana ja lähinnä silmät näkyen.

Lopun kuva, missä yksinäinen Spitfire -hävittäjä liitää rannan tuntumassa moottori sammuneena bensan loputtua, on yksi elokuvahistorian hienoimpia kohtauksia, siis esteettisesti. Se on kuin kuvarunoutta. Ei sille mitään voi, että sodallakin on oma estetiikkansa - ainakin ennen kuin muotopuhtaat sotakoneet ja muut tappamiseen ja tuhoamiseen kehitetyt välineet murskaavat kaiken materian ja inhimillisen. Ohjaaja Christopher Nolan vähän kyllä ikään kuin estetisoi sotaa, muuta ei nyt tee siitä mitään jaloa eikä kerro tukkaisesti uhrautumisesta tai sankarillisuudesta. Ja vaikka sodassa tapahtuu kauheuksia, ei tässä sentään mässäillä näillä niin kuin sotaleffoissa on tapana ja mikä tekee niistä pateettisia ja lähes katselukelvottomia. Dunkirk kertoo kylmän neutralisti tapahtumista ilman sokkikuvia, sentimentointia tai tunteiden herutteluja. Ellei nyt sitten aivan lopussa, mutta sekin on lähinnä tulkinnasta kiinni.

----------------------------------------------------------------------------------------------

24.11.2018

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 10/10. -  Kari Paljakka: Eläville ja kuolleille

Jos joku elokuva on pakahduttava, niin se ei ole Cameronin Titanic tai joku vaikka Tuulen viemää (Roy Ward Bakerin Titanicin kohtalon yö vuodelta 1958 muuten on Cameronin luentaa parempi elokuva - ja pakahduttava). Pakahduttavia elokuvia on tehty maailman sivu, vaikka Chaplinin Kaupungin valot, Luchino Viscontin Valkeat yöt tai Kuolema Venetsiassa, Mervyn LeRoyn Sumujen silta, Andrei Zvjagintsevinin Leviathan jne. Ja lukuisat sellaiset, joista en tiedä mitään.

Suomalaiset ovat jäyhiä ja tunneilmaisussaan askeettisia ja sikäli oikeasti tunteisiin käyviä kotimaisia elokuvia on aika vähän. Itse pistän tässä lajissa etusijalle Kari Paljakan Eläville ja kuolleille. Ensimmäisestä kuvasta lähtien intensiteetti on vahva loppuun asti sortumatta mihinkään sentimentaalisuuteen tai falskiin tunteiden herutteluun.

Elokuva perustuu tositapaukseen. Paljakka sai luvan tapahtuman kokeneilta tehdä elokuvan. Tuskin olen väärässä siinä, että ei juuri kukaan muu tuolloin olisi saanut. Paljakka kävi paljon keskusteluja omaisten kanssa ja sai luottamuksen. Ja luottamuksen ansaitsi. Yksi parhaista suomalaisista elokuvista mitä koskaan on tehty. Aihe on kauhea ja elokuvan siitä tekeminen on ollut varmasti rankka paikka tekijöille. Lapsen kuolema täysin turhassa onnettomuudessa. Näitä kauheuksia tapahtuu ja niistä kerrotaan iltapäivälehdissä. Ne vilkaistaan ja kauhistellaan ja unohdetaan. Mielessä käy lyhyesti ajatus, että onneksi ei minun tai meidän perheen kohdalla. Kai siksikin tämän elokuvan tekemiselle oli tarkoitus. Elämään voi tulla käänne, joka muuttaa elämän kärsimykseksi, mutta se on vain käytävä läpi. Tämä elokuva panee ajattelemaan iltapäivälehtien uutisten lyhyitten mainintojen taakse jääviä suuria ja peruuttamattomia tragedioita. Miten itse selviytyisi. Miten kävisi läpi surun, jota ei voi ymmärtää jos sitä ei ole tapahtunut itselle. Musertuuko vaiko työntää tapahtuneen kauas itsestä ja yrittää kovettaa järkiperäisesti itsensä.

Hannu-Pekka Björkman ja Katja Kukkola eivät juuri paremmin olisi kyenneet ilmaisemaan lapsensa menettäneitä vanhempia. Ohjaajan oma poika Johannes Paljakka on myös täydelleen poika, joka on menettänyt veljensä ja melkein vanhempansakin. Kotimaisen elokuvan ehdotonta aatelia. Ja pakahduttava sen siinä merkityksessä kuin sen pitäisi olla.

Paljakka teki muuten myös elokuvan "Veturimiehet heiluttaa", joka on sekin suunnilleen pakahduttava tarina menetyksestä. Miten nuoruuden kaverukset vieraantuvat toisistaan. Nuoruuden ystävän, verivalaveljen menetyksestä. Moi, kiva oli nähdä. Porilaisen Juha Lehtovuoren käsikirjoittama. Tapahtumat sijoittuvat lamavuosien Poriin.

Tässä nämä kymmenen. Satunnaisesti, eikä siis top 10. Toiset kymmenen, sata ja tuhat jäivät mainitsematta. Tätähän voisi jatkaa loputtomiin. On tässä rupisessa elämässä se onni sekin, että on ohjaajia, jotka osaavat tehdä elokuvia tästä rupisesta elämästä niin että tuntuu.

----------------------------------------------------------------------------------------------

1.12.2018

TOP 10 vaikuttavimmat leffat. 11/10. Bonus n:o 1. -  Bernardo Bertolucci: La Luna

Bernardo Bertolucci otti ja lähti ihan justiinsa. 26.11. RIP. Uutisten lukija kertoi, että 77-vuotiaana. Luulin aluksi, että meni vuosikymmenellä vikaan. Mutta kyllä. Minulle Bertolucci on ollut olemassa niin kauan, että kuvittelin tämän olevan vanha kuin elokuvataivas.

Bertolucci teki hienoja leffoja monta ja jo nuorehkolla iällä. Jokusen olen nähnyt. 1900, Fasisti, Viimeinen tango Pariisissa. Mutta se ensimmäinen mikä teki vaikutuksen, oli La Luna, joka kummasti suomennettiin "Bertoluccin kuu". Näin sen aika tuoreeltaan Kinokellarissa tai elokuvakerhossa, jommassa kummassa, sama se. Kauan sitten. Nuoreen mieheen tai pojan kloppiin se teki tietyn affektin, en muista tarkalleen minkä, mutta mieleen jäänyt elokuva kuitenkin. En ole varma, onko se aivan kerrassaan loistava, mutta hieno kumminkin. Ja hämmentävä. Äidin ja pojan erikoinen suhde, huumejutut ja menneisyyden sumuinen hahmotus tai jotain on jäänyt mieleen. Ja todennäköisesti vaikuttanut omaan elämän näkemykseeni. Lienee ollut ensimmäisiä ns. taide-elokuvia, jossa huumeita on käsitelty muuten kuin normi stimulanttina tjms... En siis ole nähnyt tätä uudelleen sitten ensinäkemän. Joten täytynee ottaa uusintaan. Senkin takia, että tässäkin on Ennio Morriconen musiikki. En muista musiikista oikein mitään. Olin keskittynyt tarinaan. Keskittymishäiriöinen kun olen, jää joskus jotkut jutut sivuun.

1900 on muuten myös elokuva, joka vaikutti. Tuntuu hämmentävältä, että tuon massiivisen, eeppisen ja komean elokuvan tekijänä oli 35-vuotias kaveri. Kloppi. Siinäkin on muuten, kuinkas ollakaan, Morriconen tekemä musiikki...


----------------------------------------------------------------------------------------------

Jatkoa saattaa tulla tai olla tulemattakin, mikäli teenkin jatko-osan erikseen