Magiaa ennen ja nyt

 (Arvioni kirjasta Magiaa ennen ja nyt. Julkaistu SKEPTIKKO -lehdessä 4/2024)

Sonja Hukantaival, Karolina Kouvola, Tiina Mahlamäki & Aleksi Moine (toim.) 2024, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 440 sivua.

”Ihminen tarvitsee taikuutta. Eihän voi muuten elää. Kirkot ja kellojen soitot ja mullan ripsaukset arkulle ja loitsuluvut haudalla: taikuutta, taikuutta…” -Pentti Haanpää kirjassa Juttuja (toim. Veikko Huovinen).

Magia on edelleenkin arjessa läsnä, vaikka sitä ei aina rekisteröisi. ”Koputtaa puuta” on arkinen sanonta. Mustan kissan tien yli juokseminen merkitsee monille vieläkin huonoa ennettä, vaikka vain naureskellen. Mutta sitten on niitä, joille shamanismi, yliluonnollisuus, jopa musta magia ja ylipäätään ns. uushenkisyys ovat täyttä totta. Hengen ja tiedon messut sekä Pakanalliset syysmessut vetävät yleisöä, ja on itseään noitina pitäviä, vastaanottojakoin pitäen.

Magia on arkipäiväinen käsite, mutta mitä sillä tarkoitetaan, ei olekaan enää niin yksinkertaista. Taikuus yleensä on pitkään ymmärretty sen esittäjän taituruutena, ei ”oikeana” taikuutena. Joku soittaa instrumenttiaan niin taitavasti, että sitä pidetään taianomaisena. Asuinpaikkakunnallani on leipomo nimeltään ”Taikataikina”. Ja niin edelleen.

”MAGIAA ennen ja nyt” -antologia on monitieteinen kolmentoista kirjoituksen kooste magian historiasta ja nykyisyydestä. Kirjoittajat edustavat uskontotiedettä, folkloristiikkaa, uskonto- ja aatehistorian, taiteen sekä kulttuurihistorian tutkimusta. Antologian lähtökohtana oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lokakuussa 2021 järjestämä magiaa käsitellyt seminaari.

Artikkeleissa hykerryttävintä on monet tyyten absurdit tapauskertomukset. Yksi erityisen hassu on Ilona Tuomen kirjoituksessa sammakkoteologia. Sammakkoja haudattiin kirkkojen perustuksiin tai kellotapuleihin pienissä leppäkirstuissa. Loitsu vielä perään: ”missä pappi pauhaa, lukkari laulaa ja messumies mellihtöö”. Näin oli kalaonni taattu. Toisinaan näitä sammakkokirstuja on löydetty kymmeniä samasta kirkosta.

Uskomushoidot ovat nekin nykyajan magiaa. Mikään muu ei ole muuttunut kuin metodit. Homeopaattiset ”lääkkeet”, kristallit ym. taikakalut ovat samanlaisia maagisia välineitä kuin oli vaikka ”noitapuut”. Niiden eri kyhmyillä oli oma tarkoituksensa eri kipujen hoidossa. Pelkkä esine ei tietty ollut tehokas, ellei sitä riiteillä aktivoitu. Puukalikka saatiin tosi toimiin parantamaan sen seitsemän eri tautia kuljettamalla sitä kolmen hautuumaan ympäri keskiyöllä kolmasti myötäpäivään. Mitähän mahtoi tapahtua, jos joku parantaja vahingossa menikin vastapäivään? Analogia nykyajan homeopatiaan on sekin, että suomalais-karjalaisissa parannusrituaaleissa oli ajatuksena, että ”millä vaiva on tullut, sillä se lähteekin”. Aikoinaan magia yhdistyi synkretistisesti kristinuskoon niinkin, että parannusloitsuissa pyydettiin Neitsyt Mariaakin apuun.

Muita vastaavia ”kolmesti” -taikakeinoja oli lukuisia, kuten häätalon, kalalammen ja kaskiviljelyn kiertäminen kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Numerot ovat olleet ja ovat edelleenkin monille merkillisen merkitseviä. Numerologia voi edelleen hyvin.

Makaaberi tapaus on Tattarisuon ruumislöydöt. Boris Branderin artikkeli kertoo 30-luvun noitapiiristä, joka tarvitsi ruumiinosia taikamenoihinsa. Käsiä, jalkoja ja peräti päitäkin saatiin Malmin linjahaudoista, jonne köyhiä haudattiin. Köyhiä olivat myös tämän piirin taikamenojen tekijät, joista päänoitana mainittakoon Vilho Kallio, ”tietäjänä” mainetta saanut. Tietty Musta Raamattu kuului asiaan. Kerran irtokäden avulla piti löytymän Tattarisuon lähteestä aikansa kuuluisan murhamiehen, Matti Haapojan, kätkemä aarre. Tällainen häröily on sikäli ymmärrettävää, että kyseessä oli aikansa tietämättömät ihmiset, joita ankara köyhyys ahdisti. Enemmän sopii kummastella nykyajan koulutettuja, jotka kaikesta tiedosta huolimatta uskovat eteerisiin voimiin, joihin taikamenoilla, suitsukkeilla ja rummuttelulla voi saada yhteyden.

Pakanallisia syysmessuja käsittelevät Mila Santala ja Katriina Marjamäki. Nuo messut ovat ikään kuin goottilainen versio Hengen ja tiedon messuista. Siellä eteen voi tepastella eteerisesti vihreään mekkoon ja haltijan suippokorviin pukeutunut hahmo. Cosplayta ja eskapismia. Eräs kävijä kertookin haastattelussa materiaalisen ulottuvuuden - arjen - olevan hänelle hankala.

Teos ei ole mikään kevyt, eikä aivan rentoutuslukemista. Kirjoitukset ovat tieteilijöiden kirjoittamia ja tiukan asiakeskeisiä. Kevennyksiä tai huumoria ei juuri näy. Yhtenä poikkeuksena mainittakoon Marko Nenosen & Daria Kuznetsovan kirjoituksessa shamanismista: ”…haastateltavat lurittelivat kaikenlaisia joutavuuksia sikin sokin ja ikään kuin totena”. 

Itse kaipailin enemmän nykyajan käsityksiä taikuudesta, tai kuten häveliäästi ilmaistaan, ”uushenkisyydestä”. Nyt mukana on muutama haastattelu Pakanallisilta syysmessuilta Santalan & Marjamäen kirjoituksessa sekä Nenosen & Kuznetsovan kirjoituksessa Venäjän shamanismista. Mielenkiintoinen seikka muuten shamanismista Venäjällä on, että sikäläiset shamaanijärjestöt haluavat shamanismin yhdeksi Venäjän pääuskonnoksi.

Artikkeleissa on vaikuttavat luettelot hakuteoksia ja muita viitteitä. Hakuteoksena teos onkin erinomainen. Magiaa ja mitä kummallisempia uskomuksia se valottaa varsin perusteellisesti, eikä tämä tieto heti vanhene.