Väkivaltaisen alistajan valinnanvapaus

Esko Argillander oli hankala kaveri. Hän dokasi, veti huumeita, varasteli, pahoinpiteli vaimoaan ja poikaansa, piti pikkukriminaalijengiä hovinaan, oli kaiken kaikkiaan huonon ihmisen perikuva. Hän kuoli 30-vuotiaana ravintola Kiepin baaritiskillä ex-anoppinsa rintaansa iskemän puukon aiheuttamiin vammoihin ja verenhukkaan. Valkoinen paita muuttui siinä ravintolan lattialla punaiseksi. Hänen 13-vuotias poikansa Asko näki, kun isää yritettiin elvyttää ja tämä vietiin ambulanssiin. Tämä tapahtui 1995.

Nimet ovat oikeita, eikä niiden käytössä ole ongelmaa, kun Asko on halunnut tarinansa julkistaa ja siitä on julkaistu viime vuonna kirja, Katariina Vuoren ”Erään tapon tarina”, jonka juuri luin, kun sen sattumalta kirjastosta löysin. Tarinasta ja kirjasta luin jo viime vuoden puolella ja siksi kirjaan nyt kirjastossa tartuin.

Esko teki kaiken mahdollisen surkeuden avovaimolleen ja pojalleen vuosikausien painajaismaisen alistamisen aikana. Hän oli vähän väliä vankilassa eri rötöksistä ja pahoinpitelyistä. Hän pääsi lomille usein ja silloin aina pää täyteen ja avovaimolta rahaa hakemaan. Turpiin tuli, jos ei rahaa löytynyt. Avovaimo joutui vähän väliä lähtemään poikansa kanssa oman äitinsä luo turvaan. Tämäkin joutui muutaman kerran Eskon raivonpuuskien kohteeksi, mutta ei niin pahoin kuin avovaimo. Kerran, kun tämä oli erään vankilajakson aikana yrittänyt opiskella jotain ja vannoi jälleen muuttuvansa, sai tämä kärtettyä avovaimonsa menemään naimisiinkin. Sitä kesti muutama kuukausi. Yksipuolisen eron vaimo sai, kun tiedettiin miehen tavat ja toimet. Oli vankilassa silloinkin. Yhden antabuskuurin aikana kuukauden verran hän kykeni olemaan melkein kuin muutkin isät pojalleen. Mutta sitten hän kaivoi puukolla antabuskapselin käsivarrestaan. Ja entinen meno jatkui. Ryyppäämistä, ryyppyjengin kotiin tuomista, örveltämistä, perheen pakoon ajamista, uhkailua jne. Poika pakeni Elviksen maailmaan, kuunteli c-kasetilta Elviksen musiikkia.

Kerran ex-vaimo hyppäsi kolmannesta kerroksesta maahan, kun oli ensin juossut lasioven läpi puukko kädessä ollutta Eskoa pakoon. Vähän tämän jälkeen hän soitti äidilleen, että hän ei enää jaksa. Hän tekee itsemurhan. Hän oli mennyt äitinsä kotiin ja etsinyt kaikki mahdolliset lääkkeet. Äiti oli silloin miesystävänsä luona toisella paikkakunnalla. Nämä lähtivät kovaa vauhtia. Tytär ei ollut vielä toteuttanut aikomustaan. 51-vuotias äiti ja Askon isoäiti otti keittiöstään puukon kassiin ja lähti baariin, missä tiettävästi ex-vävy oli jenginsä kanssa. Lyhyen väittelyn jälkeen tapahtui puukotus keskellä baariyleisöä. Ex-vävynsä puukottanut kehotti olemaan soittamatta ambulanssia, että Esko joutaa kuolla. Tuomiosta tuli lyhyt. Hän sai surmasta vähän yli kolme vuotta. Ahtisaari armahti yhden vuoden jälkeen. Kukaan ei paheksunut, ei tekoa eikä armahdusta. Päinvastoin.

Asko Argillander toteaa nyt aikuisena, että hänen isoäitinsä pelasti heidän elämänsä. Ennen pitkää Esko olisi voinut tehdä lopullisen kauheuden. Tappaa perheensä. Sen sijaan poliisit tilasivat mansikkakakun työmaalleen juhlistaakseen sitä, että Eskolle tuli noutaja. Nämä itse eivät kovin hanakasti olleet edes puuttuneet Eskon riehumisiin. Asko ja tämän äiti hakivat usein turhaan apua lähellä olleelta poliisiasemalta. Pohjois-pohjanmaalainen yhteisö tiesi muutenkin, mitä oli tapahtumassa, mutta sen annettiin jatkua vuosikaudet.

Asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia. Esko itse joutui kokemaan kauhean lapsuuden. Isästä ei ollut tietoa, äiti huorasi, ja antoi kaikkiin nuhakuumeisiin ja kipuihin lääkkeeksi lämmintä kossua. Kotona ryypättiin, naitiin ja tapeltiin. Oli sijaiskoteja, rauhattomuutta, pikkurikoksia ja hylätyksi tulemista. Kerran Esko ryyppäysriehumisensa aikana oli romahtanut vessan lattialle ja kysynyt ryyppykaveriltaan, että miksi hän on sellainen kuin on. Asko oli kuullut tämän juuri tuolta kaverilta.
Asko oli sittemmin itsekin joutua isänsä tavoin tuuliajolle. Tuli riitaisa avioero ja sen myötä dokaaminen. Isän entinen jengi olisi kutsunut mukaan, mutta hän ei lähtenyt. Ja hän selvisi. Hän toteaakin, että hänellä oli se, mitä ei saanut noissa piireissä olla: omatunto.

Kun vapaasta tahdosta täällä tuli puimista enemmänkin kuin suurtilallisen pelloista, toin tämän tarinan nyt esille, kun tuo kirja sattumoisin käsiini sattui ja vuorokauden aikana sen luin. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten käy, kun elämän valttikortit menevät muualle ja omaan käteen jää vain musta pekka. Eskolla oli joku käsitys siitä, miten olla ihmisiksi, mutta se jäi lapsuuden ja nuoruuden karheuksien jyräämäksi. Hänellä ei ollut vapaata tahtoa, vaan hänet oli ohjelmoitu pienestä pitäen väkivaltaan, hyväksikäyttöön ja yhteiskunnan katveessa kaikkine huonoine puolineen elämiseen. Esko vietti ensimmäisen joulunkin vasta 17-vuotiaana – tulevan anoppinsa ja sittemmin puukottajansa kotona. Hän oli alkanut seurustelemaan tyttären kanssa tämän ollessa 15-vuotias. Hän ei ollut tiennyt mitään joulukuusesta tai joululahjoista.

Asko, hänen äitinsä ja mummonsa voivat tätä nykyä hyvin ja elämä sujuu rauhallisesti. Mummo joutui lopulta olemaan vankilassa vain vuoden ja pari kuukautta. Hänen armahtamisekseen oli kerätty adressi. Surmatun Eskon lähes yhtä huonoa elämää viettänyt ja surmailtana paikalla ollut velipuolikin allekirjoitti. Presidentti Martti Ahtisaari armahti.

Kirja siis on ns. ”True crimea”, joten suhtauduin varovaisesti ja lievällä ennakkoasenteella. Mutta selvisi, että juuri poika, Asko, oli tarinan halunnut tuoda esille, eikä tämän äidillä sekä mummolla ollut mitään asiaa vastaan. Tapahtumien kuvaus on hyvin toteutettu ja se tuo silmille sen ankeuden ja hädän, mitä syrjäytyminen ja perheväkivalta todellisuudessa on. Sen, mitä pikku-uutiset tai iltapäivälehtien revittelyt tai murha.infot ja muut viemärit eivät kerro. Se on ahdistavaa luettavaa. Sellainen ei sovi iltapäivälehtiin.

Kuopion kouluhyökkääjä oli tiettävästi ollut yläasteella pahasti kiusattu. Lukiossa syrjäytynyt ja näkymätön. Oliko hänellä vapaa tahto tehdessään kauhean tekonsa? Entä oliko hänellä valinnan vapaus, kun hän ilmiselvästi halusi päästä hengestään hyökätessään poliisia kohti miekkansa kanssa?

Eskonkin oirehtiminen paheni pahenemistaan ja hän näytti etsivän joko itselleen tapahtuvaa lopullista ratkaisua tai sitten sellaista rikosta, jonka jälkeen hänet suljettaisiin vankilaan vuosikausiksi.