Adolf Eichmann ja pahuuden banaliteetti

Adolf Eichmann oli se, joka pääasiallisesti organisoi Natsi-Saksan lopullisen ratkaisun eli juutalaisten massatuhoamisen. Saksan häviön jälkeen hän kykeni pakoilemaan vangitsijoitaan 15 vuotta, joista Saksassa peräti viisi vuotta, kunnes lähti Argentiinaan. Pakojärjestelyissä oli suurena apuna katolinen kirkko. Tärkeimpiä natsien suojelijoita oli piispa Alois Hudal, kiihkeä Hitlerin ihailija. Paavi Pius XII salli tämän kaiken, koska natsit olivat taistelleet kommunisteja vastaan. Mitä nyt muutamasta juutalaisesta, kunhan ateistiset kommarit saadaan taltutettua. Eräs fransiskaanimunkki, Edoardo Dömöter, tarjosi Eichmanille viimeisen suojapaikan ennen Buenos Airesiin lähtöä. Eichmannilla oli nyt henkilöpaperit Ricardo Klement -nimellä. Munkki Dömöter siunasi tämän miljoonien juutalaisten surman suuhun toimittajan ennen matkaan lähtöä. Tietäen siis, kuka tämä todellisuudessa oli ja mitä tehnyt. Punainen Risti myönsi passin sotapakolainen Klementille.

Eichmann löydettiin 1960 aivan sattuman kautta. Hänen poikansa seurusteli erään Saksasta jo ennen sotaa pakoon lähteneen juutalaisperheen tyttären kanssa. Tytön isä oli lähes varma siitä, kuka pojan isä oli ja ilmoitti tästä Saksaan, josta tieto kulkeutui 15 vuotta olemassa olleen Israelin valtion tiedusteluorganisaatioihin Mossadiin ja Shin Betiin. Nämä suunnittelivat ja toteuttivat Eichmannin kiinnioton Buenos Airesissa ja kuljetuksen Israeliin. Tämä tehtiin salassa, koska toisen maan kansalaisen kidnappaaminen oli laitonta ja Mossadin agenttien ilmitulo olisi aiheuttanut rajun diplomaattisen reaktion, mikä myöhemmin kyllä tulikin sen jälkeen, kun Israel tiedotti Eichmannin kiinniotosta. Aiemmin Länsi-Saksa ja USA eivät olleet olleet ollenkaan kiinnostuneita Eichmannin kiinni saamisesta. Molemmat valtiot nimittäin olivat rekrytoineet lukuisasti entisiä natseja ja SS-miehiä ammattilaisina erikoistehtäviin ja olisi ollut epämukavaa, jos tämä ilmoittaisi hankalia nimiä. Oikeudenkäynnissä hän itse asiassa mainitsikin lopulliseen ratkaisuun osavastuullisen Hans Globken, joka työskenteli noihin aikoihin Adenauerin hallinnossa korkeilla paikoilla. Globke oli mm. laatinut Nürnbergin rotulait, joilla juutalaiset julistettiin lainsuojattomiksi. Ihan kunnon natsi, mutta hyödyllinen uudelle hallinnolle. Hän sai jäädä rauhaan, kuten monet lännelle nyt hyödylliset natsisotarikolliset. Kylmä sota oli tärkeämpi juttu kuin jokunen murhattu juutalainen, joita kukaan ei nyt enää juuri muistellut.

Eichmann salakuljetettiin lentäen Israeliin ja oikeuden eteen. Oikeus ei ollut kansainvälinen ja sopii miettiä sen puolueettomuutta. Syytteet olivat tietty oikeita, mutta oikeuden järjesti asianomistaja itse sekä toimi syyttäjänä että tuomarina. Eichmann väitti istunnoissa olleensa vain välikäsi ja totelleensa käskyjä. Todellisuudessa hän oli kyllä aito valkopesun kestävä natsi ja juutalaisten vihaaja, vaikka ilmoittikin vangitsijoilleen makaaberisti ”rakastavansa juutalaisia”. Eichmannin elämä päättyi hirttolavalla keskiyöllä 31.5.1962 Ramlan vankilassa. Paha sai palkkansa ja tekojen kohteet kostonsa. Kuolemantuomiossa on aina kyse joko kostosta – tai sitten pahuudesta. Ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa eräs pappi kävi siellä tarjoamassa Herramme Jeesuksen Kristuksen anteeksiantoa ja sovitusta. Eichmannin piti vain tunnustaa tekonsa. Eichmann salli papin käydä useita kertoja, mutta hän ilmoitti, ettei hänellä ole uskoa Raamatun Herraan. Hän uskoi kyllä Jumalaan, mutta panteistisessa käsityksessä. Ja että helvettiä ei ole. Ja että hänellä ei ole mitään kaduttavaa ja välit Jumalan kanssa ovat selvät. Vanhaa Testamenttia hän ei suostunut lukemaan, koska se sisälsi ”juutalaisia satuja”.

Argentiinassa Eichmann eli varsin vaatimatonta elämää vaimonsa ja lastensa kanssa rakentamassaan pienessä talossa, jonne ei tullut edes sähköä vedestä puhumattakaan. Talosta on jäljellä tiilikasa, mutta tontti on edelleen olemassa Garibaldikadulla. Eichmann epäonnistui liikeyrityksissään, eikä kanafarmariuskaan onnistunut. Lopulta hän työskenteli Mercedes Benzin kokoonpanotehtaalla työnjohtajana. Hän sai paikan erään toisen natsipakolaisen kautta. Hän oli kuin kuka tahansa alemman keskiluokan valkokaulustyöläinen. Hän oli katkera siitä, että muilla Buenos Airesin natsipakolaisilla näytti menevän paljon paremmin. Ja useilla todella menikin. Heitä arvostettiin Argentiinassa. Peronhan nimenomaan tarjosi heille paikkaa maassaan.

                                         Eichmannin rakentama pieni talo Garbaldikadulla.

Paradoksaalista on, että tiettävästi Eichmannin ensimmäiset sanat nappaamisensa jälkeen Mossadin agenttien autossa olivat: ”Tyydyn kohtalooni”. Aivan kuin ”Se on täytetty”. Hän oli koko sodan jälkeisen elämänsä siinä vakaassa uskossa, että hän toimi oikein ja että työ, juutalaisten tappaminen, epäonnistui kun työ tehtiin huonosti. Kristuksen murhaajakansalla ei ollut oikeutta elää. Olihan sitä mieltä myös Hitlerin oppi-isä Martti Luther, jonka tekemän ”uskonpuhdistuksen” riemuvuotta, 500-juhlavuotta, elämme tänä vuonna. Sitä mieltä olivat aikoinaan nähtävästi siis myös monet papit, piispat, munkit ja jopa tuon aikainen paavi. Myös Natsi-Saksan papit, jotka olivat suurimmaksi osaksi hyvää pataa natsien kanssa. Pahuudella on aina banaalit piirteensä.

Jotkut ovat mieltäneet Eichmannin harmaaksi virkamieheksi, joka vain täytti käskyjään. Suorittavaa porrasta hän olikin. Yllättävää kyllä, hän ei ilmeisesti tavannut Hitleriäkään kuin aivan satunnaisesti. Mutta siis kunnon natsi hän oli. Maaliskuussa -44 Eichmann oli matkustanut Budapestiin järjestämään 470.000 Unkarin juutalaisen kuljetukset keskitysleireihin. Mutta Saksa oli jo selvästi häviöllä ja Himmler käski häntä keskeyttämään kuljetukset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuoleman virkamies Eichmann kieltäytyi tottelemasta. Kunnon virkamies tekee työnsä loppuun, kun kerran on käskyn saanut ja aloittanut.

Kuten hyvin näemme uutisista, ei pahuus mihinkään ole kadonnut. Sitä harjoittavat uskontokuntiin katsomatta vähän kaikki, jotka pahuuden töillä kuvittelevat itselleen, ryhmittymälleen tai valtiolleen hyötyä saavan. Ja mitä suurempi pahuus, sitä oikeutetummalta se saadaan näyttämään. Näin kävi Natsi-Saksassa, näin kävi heti sodan jälkeen länsimaissa, joiden johtajat eivät juuri halunneet natsien tekemistä sotarikoksista meteliä enää pidettävän, että he saisivat pitää itsellään ammattimiehensä, natsisotarikolliset, näin kävi Itä-blokin maissa ja näin käy edelleen siellä täällä.

                      Garibaldikatu nykyisin. Katunäkymä (vas.) ja tyhjä Eichmannin tontti (oik.).